Dialogisuus hyvään elämään

Ajasta ja tekemisestä riittää yhteiskunnassamme puhetta. Kiire ja ajanpuute on pesiytynyt puheeseemme, ajatuksiimme ja kokemukseemme. Dialogeissa koin, että pääsimme tarkastelemaan aikaa moniulotteisemmin ja availemaan sen eri puolia. Pohdimme esimerkiksi, mitä eri kokemuksia ajasta voi olla, vaikka elämme virallisesti samaa aikaa. Kaikilla ei ole kiire. Joku kuvasi kahta erilaista kokemusta ajasta; isoäidin luona vierailua ja päiväkodissa lasten parissa työskentelyä. Isoäidin aika on verkkaista. Yhteiskunta kulkee kiireaikaansa, mutta isoäiti elää omaa aikaansa. Lapset taas ovat usein vauhdikkaita, mutta hetkessä läsnä. Kertoja kuvaili, miten oma olokin on rauhallinen näissä tilanteissa. Tunne ajan luonteesta tarttuu.

Huomasimme dialogin käymisenkin luovan omaa aikaansa. Oli kuin olisimme luoneet oman pop up -mummolan. Dialogi tarjosi tilan pysähtyä, olla touhuamatta ja toimittamatta koko ajan jotain. Usein ajattelemme, ettei aikaa ole, mutta kun aikaa tarjoaa itselleen, sitä onkin. Joku pohti, miten ylelliseltä tuntuu, kun on kolme tuntia aikaa pysähtyä dialogiin. Kolme tuntia on lyhyt aika, mutta sen lahjoittaminen keskittyneelle, rauhalliselle tekemiselle tuo runsaan, vapaasti kelluvan ajan tuntua. Rauhallinen olo kantoi pitkälle.

Koen, että tämä ajan uudelleen määrittely, erilaisten aikakäsitysten omaksuminen ja ajan lahjoittaminen itselleen ja muille on keskeisen tärkeätä ekologisen ja inhimillisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Kun meillä on kiire, sulkeudumme. Emme ehdi emmekä jaksa kuvitella muita elämäntapoja tai muita tapoja järjestää yhteisiä asioitamme. Emme ehdi luoda niitä ihmissuhteita ja verkostoja, jotka voisivat saada aikaan muutosta. Emme ehdi kokea, että kelpaamme ja kuulumme joukkoon. Kiire synnyttää selviytymismentaliteettia, näkökentän kapeutumista ja kaavamaisia ratkaisuja asioihin. Materiaalisella tasolla kiire aiheuttaa turhaa kulutusta ja fossiilisten polttoaineiden käyttöä, jonkinlaista hällä väliä -asennetta.

Toisessa dialogiryhmässä puhuimme läsnäolevan tekemisen ja suorittamisen eroista. Suorittaminen on kiireen läheiskäsite. Kiireeseen liittyy liika tekeminen, itseään ruokkiva tekeminen ja joskus turha tekeminen. Tekemisen tavat lipsuvat kiireessä helposti sellaisiksi, mitä emme ikinä toivoneet, ja tekemisen tarkoitus hämärtyy. Toisaalta keskustelussamme nousi esille tekemisen arvostus. Haluamme nähdä tärkeiden asioiden eteen vaivaa, käyttää taitojamme ja osallistua elämään ja yhteiskuntaan. Haluamme tehdä asioita ja kantaa vastuuta silloinkin, kun se ei ole kivaa tai helppoa.

Maailman tila vaatii meiltä voimien kohdentamista oikein. Tuntuu tärkeältä vaalia pysähtymisen hetkiä, jolloin voimme hellittää kiireestä ja tarkastella tekemisiämme. Miettiä, miten raivaisimme omassa elämässämme aikaa merkitykselliselle tekemiselle ja keskinäisten suhteidemme vaalimiselle.

Tässä ehdotus: kutsu muutama vanha, uusi tai tuleva ystävä kylään. Laittakaa kännykät pois. Puhukaa, kuunnelkaa toisianne ja kysykää toisiltanne arvostavia kysymyksiä. Aika lähtee kellumaan ja tärkeät asiat nousevat taas näkyviin.

Sini Forssell

Sini veti Hetki ry:n dialogeja Helsingissä ja Espoossa yhdessä Tuuli Hirvilammin ja Arto O. Salosen kanssa. Hän työskentelee kestävän hyvinvoinnin parissa muun muassa fasilitoiden dialogisia kohtaamisia ja erilaisten ryhmien työskentelyä näiden kysymysten äärellä.

Järjestelmämme opettaa ihmisiä alusta asti omaksumaan tietoa ulkoa ja ylhäältä päin ja unohtamaan oman sisäisen ja kollektiivisen viisautensa. Omat lähtökohtani dialogista kiinnostumiselle tulevat sekä oman ammattini kautta että ekokylä-yhteisöistä, joissa olen tutustunut moniin tasavertaista päätöksenteko- ja keskustelukulttuuria edistäviin menetelmiin. Koen, että tässä ajassa tarvitsemme yhteyden vahvistamista itseemme, toisiin ihmisiin sekä ympäröivään elonkehään. Tähän palauttamisen ja uudelleenoppimisen prosessiin tarvitsemme dialogia. Itseäni kiinnostavat läsnäolon tilat, joissa ihminen voi palautua juurilleen kuuntelemaan, hiljentymään, aistimaan. Tällöin puheen rinnalle nousee toisenlainen dialogi, jossa keskeistä eivät ole sanat vaan se, mitä yhdessä aistimme ja luomme. Tieteellistä tietoa painavamman arvon saa dialogissa kokemuksellinen, yksilöllisestä ja kollektiivisesta kansanviisaudesta nouseva tieto.

Harriet: Dialogitilaisuudet ovat varmaan aina sekä fasilitoijiensa että myös toteutettavan viitekehyksen näköisiä ja tuntuisia. Hyvän elämän etsimisen dialogeissa pyrimme luomaan verkkaisella ja rauhallisella ilmapiirillä tilaa jokaisen omalle sisäiselle dialogille sekä sen sanoittamiselle. Koimme tärkeäksi vähentää tällä tavoin ulkoisen paineen tuntua. On aika mielenkiintoista, kuinka dialogin fasilitoijat omalla fasilitoimistyylillään pystyvät vaikuttamaan dialogitapaamisen ilmapiiriin kuten myös siihen, mille moodille osallistujien mielentila, tunnetila, rytmi ja kokemus tilaisuudesta asettuvat.

Reetta: Jo suunnitteluvaiheessa päätimme käyttää piiriä dialogien keskeisenä menetelmänä. Muotona piiri edistää jokaisen kykyä puhua ja kuunnella sydämestään käsin toisia kunnioittaen. Tällöin tärkeäksi muodostuvat myös tunteet ja niiden kunnioittaminen. Piirissä olen saanut lukuisia kertoja todistaa nopeasti syvenevää yhteyttä ja luottamusta toisilleen ennalta vieraiden ihmisten välillä.

Harriet: Kun Reetta kerroit minulle ekokylien piireistä, väistämätön ajatus oli, että mikäli tahdomme oppia jotain lisää dialogeista tai tutkia erilaisia dialogisia työskentelyn tapoja, meidän kannattaisi perehtyä siihen, mitä ekokylien piirityöskentelyissä tapahtuu. Ekokylien voisi muutenkin olettaa kiinnostavan – toteutetaanhan niissä jo sellaista elämäntapaa, joista monet meistä urbaaneista vasta puhuvat.

Dialogitapaamistemme iso ja kantava teema oli kestävä hyvinvointi. Ryhmässä syntyi syvää pohdintaa kestävyyskriisistä ja sitä, mitä on hyvä elämä tällaisena aikakautena.

Reetta: Etukäteen mietimme paljon sitä, tulisiko meidän määrittää tapaamisen aluksi teemaa jotenkin? Avata sitä, mitä itse näemme hyvän elämän ja kestävän hyvinvoinnin tarkoittavan. Lopulta päädyimme mahdollisimman väljään keskustelun avaukseen ja lähdimme ensin muutaman kysymyksen kautta hakemaan ajatuksia siihen, miten osallistujat näkivät dialogisuuden, kestävän hyvinvoinnin ja oman panoksensa keskustelulle.

Dialogi ei minusta ole tekninen väline tai menetelmä, vaan näen sen antautumisena kohtaamiselle ja läsnäololle. Dialogi on parhaimmillaan, kun taustalla ei ole vaadetta lopputuloksesta vaan aihe on määritelty laajasti ja keskustelu saa löytää uomiaan ja versoa yllättäviäkin ituja. Dialogisuus edellyttää astumista sektoriajattelusta ulos kohti kokonaisuutta, holistisuutta. Dialogissa ei välttämättä löydetä alkua tai loppua, mutta siinä voidaan löytää ajattelun ja oivallusten laajenevia kokonaisuuksia.

Harriet: Oma mieleni kurottautuu myös ulos ajatuksesta, että dialogimenetelmä olisi pelkkä tekniikka tai mekaanisesti toistettavissa oleva asia. Jos näin olisi, niin lopulta emme taitaisi oikein saavuttaa dialogisuuden ydintä lainkaan. Usein toki dialogimenetelmästä puhuttaessa puhutaan myös luottamuksellisen ilmapiirin tärkeydestä. Kehotuksilla läsnäoloon ja hiljentymisen kautta kuuntelemiseen tavoitellaan hyvää ja palkitsevaa vuorovaikutusta. Mutta uskoisin, että dialogiset menetelmät saisivat vielä merkityksellisempiä ulottuvuuksia, jos tunnistaisimme paremmin tunteiden merkityksen dialogisissa kohtaamisissa ja keskusteluissa. Miten saamme dialogitapaamisissa aikaan hyvän tunneilmapiirin? Miten havaitsemme piirissä olevien tunteita ja miten vastaamme niihin, ei vain sanallisesti vaan myös omilla tunneviesteillämme? Ihmissuhdetyön taustamme johti siihen, että tunteet olivat tärkeässä roolissa dialogitapaamisissamme. Taisimme saada aikaan hyvän, turvallisen ja palkitsevan ilmapiirin osallistujille, sillä dialogitapaamistemme päätteeksi ryhmäläiset toivoivat, että voisimme jatkaa keskinäistä yhteydenpitoa ja järjestää vastaavankaltaisia kohtaamisia dialogisen keskustelun merkeissä. Tämä oli mielestäni paras mahdollinen palaute meille.

Reetta: Koin myös ryhmän etenevän erittäin intuitiivisesti. Kokeilimme erilaisia ajattelua jäsentäviä ja ruokkivia harjoituksia. Tuntui hienolta, miten luottamus dialogin rakentuessa kasvoi sekä sinuun Harriet ohjaajakumppaninani että ryhmän viisauteen kokonaisuutena. Eikö niin, että piiri ja aito dialogi on aina jotain enemmän kuin osiensa summa? Hyvinvoinnin teema risteili piirissä laajasti omasta kokemuksesta laajempaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja niiden yhtymäpintoihin.

Harriet: Tapaamisemme saivat minut pohtimaan onko ihmisten lopulta helpompi tulla dialogeihin, silloin kun dialogissa oletetaan käsiteltävän enemmän kokemuksia kuin tunteita. Suomessa järjestetään tällä hetkellä ilmastoahdistusta käsitteleviä ryhmiä. Tällaisiin ryhmiin osallistuvilla on varmaankin kykyä ja valmiuksia tunnistaa tunteita ja käsitellä niitä. Mutta entä heidän osalta, jotka eivät niin tarkkaan tunnista näitä tunteitaan saatikka omia valmiuksiaan niiden käsittelyyn ryhmätilanteissa? Voisiko olla niin, että heidän kohdallaan kokemusten käsittely on turvallisempi ja otollisempi tapa? Kun dialogisen menetelmän avulla lähdetään avaamaan kokemuksia, tulee tunnepuhe hyvinkin luonnollisella tavalla jossain vaiheessa mukaan keskusteluun. Osallistujat pystyvät itse säätelemään paremmin sitä, miten ja millä tahdilla he tuovat tunnekokemuksiaan mukaan. Molemmissa tilanteissa, sekä ilmastoahdistusta käsittelevissä ryhmissä että dialogeissa, joissa valmistaudutaan tunnekokemusten käsittelyyn, olisi fasilitoijilla suotavaa olla valmiuksia näiden vaativien tunneaiheiden käsittelyyn.

Reetta: Dialogimme erosivat perinteisestä tunnepiiristä siinä, että pysyttelimme kuitenkin enemmän asiatasolla. Välissä teimme hetken hiljaisuusharjoituksen tunnustellen, miltä kehossa tuntuu ja mitä mielessä liikkuu. Itse olen tutustunut tunnepiirin lisäksi moniin erilaisiin tunnetyön menetelmiin. Koen yhteiskuntamme tunnetaakkojen pinnallistumisen sekä kiireen ja tehokkuusajattelun vaikuttavan yksilöihin monella tasolla. Elämän suorittaminen vie pois läsnäolosta ja ytimestä. Kohdataksemme aidosti ympäristöhaasteen, olisi meidän uudelleenopittava, uudelleen muistettava paljon vanhaa viisautta ja tapoja toteuttaa ihmisyyttä sekä opittava pois monista virheellisistä malleista, joita yhteiskunnassamme olemme keränneet suojaksemme.

Harriet: Tunteista traumatisoitumiseen liittyen. Olen työkuvioissani tutustunut avoimen dialogin hoitomalliin, ns. Keroputaan malliin. Uskon, että dialogisia kansalaiskeskusteluita fasilitoivat voisivat saada tähän malliin tutustumisesta lisää syvyyttä työskentelyynsä. Mallin isä on Jaakko Seikkula, joka on tuottanut paljon asiaan liittyvää kirjallisuutta ja lopulta viime vuosina vienyt tätä mallia menestyksekkäästi maamme rajojen ulkopuolelle.

Dialogisten keskustelujen tavoitehan ei ole se, että pyrkisimme kohtaamistilanteissa yhteiseen ymmärrykseen ainakaan niin, että jokin ymmärrys pyrittäisiin sisäänajamaan myös muiden ymmärrykseksi. Dialogeissa tavoitellaan parempaa toisten ymmärtämistä ja hyväksymistä sekä yhdessä uuden ajattelun synnyttämistä omia ennakkokäsityksiä purkaen.

Seikkulan avoimen dialogin hoitomalli on hoitoympäristöissä aika radikaali, sillä useimmiten ja perinteisesti erilaisissa hoitoneuvotteluissa tavoitteena on nimenomaan yhteinen ymmärrys, jonka löytämistä harmittavan usein määrittävät osallistujien valtasuhteet. Seikkula on todennut yhteisen ymmärryksen olevan usein hyvin haasteellista ja avoimen dialogin hoitomallin myötä hoitoneuvotteluiden painopiste on siirretty siihen, että kaikki läsnäolijat kokisivat tuleensa kohdatuiksi, kuulluiksi ja ymmärretyiksi. Kun nämä saman verkoston neuvottelutilanteet toistuvat useita kertoja ja kaikki osallistujat saavat yhä uudestaan kokemuksia siitä, että tulevat toistensa taholta kohdatuiksi, kuulluiksi ja ymmärretyiksi, vaikuttaa se lopulta tämän verkoston jäsenten keskinäiseen vuorovaikutukseen. Keskeiseksi elementiksi neuvottelutilanteissa ei lopulta tule pelkästään se, mitä puhutaan vaan se, mitä kokemuksia neuvottelutilanteessa läsnäolevat saavat. Nämä kokemukset on se tekijä, joka jää merkityksellisenä elämään myös neuvotteluiden jälkeiselle ajalle. Puhuttu sisältö unohtuu, mutta tunnekokemus jää pitkäaikaisesti elämään, vaikuttamaan jokaiseen ihmiseen ja ihmisten välisiin suhteisiin.

Ihmissuhdetyön ammattilaisena olen joutunut viime aikoina toteamaan, että dialogisuus voi olla myös aikamoinen fraasi ja käsitys siitä voi joskus olla latistunut. Sekä työarjessa että henkilökohtaisessa elämässämme löydämme itsemme monilta kentiltä, joilla emme välttämättä toimi kovinkaan dialogisesti vaikkakin kertoisimme arvostavamme ja toteuttavamme dialogin ihanteita. Paneutuminen dialogisuuden ytimeen voi olla aika havahduttava kokemus siitä, että kohtaamisissa useimmilla meistä on parannettavaa. Dialogisuus on helppoa ja sujuvaa samanmielisten kanssa. Mutta entä silloin, kun ihmisten välillä on jännitteitä? Tällaiset tilanteet haastavat taitomme, kun väistämättä tosielämässä emme voi valikoida olevamme tekemisissä vain samoin ajattelevien ihmisten kanssa. Timo Järvensivu on esittänyt eräässä videossaan nelikentän, johon olen kovasti tykästynyt. Se mallintaa aika osuvasti sekä keskusteluasetelmia, jotka eivät lopulta ole kovinkaan dialogisia vaikka muutoin sujuvia olisivatkin, sekä myös dialogisen kohtaamisen tavoitetilaa, jossa aidosti ajatellaan yhdessä.

Reetta: Yhteiskunnassamme on tällä hetkellä paljon jännitteitä ja mielipide-erot kärjistyvät helposti. Johtuneeko se siitä, että ihmiset eivät koe tulevansa kohdatuiksi. Kun kohtaamiset jäävät välistä, tietokoneen näytöllä kirjoitetut sanat kärjistyvät helposti. Aidossa dialogissa kuunteleminen ja tilan antaminen sekä minä-muodossa puhuminen auttavat konflikteissa, joita ihmisten välille väistämättä syntyy vuorovaikutuksissa. Tärkeää on myös osallistaa dialogiin moninaisesti yhteiskuntamme jäseniä. Keskustelukulttuuri homogenisoituu samanikäisten ja samanmielisten hakeutuessa keskustelemaan keskenään. Virallisessa keskustelussa kaikkien äänet eivät vielä tunnu pääsevän kuuluville tai osallistumisen mahdollisuudet ovat erilaiset. Tärkeää olisi saada eri ikäiset, erilaisissa elämäntilanteissa olevat ihmiset jakamaan yhdessä ajatuksia. Nythän nuoret ovat aktivoituneet ilmasto ja hyvän elämän -kysymyksissä. Vanhemmilla ikäpolvilla taas on viisautta ja sukupolvista tietoa, joka näyttelee tärkeää roolia hyvän elämän kysymysten ratkaisemisessa. Yhteiskunnassamme tänä päivänä vallitseva kiire ei rohkaise eikä mahdollista luovuuden tai ajattelun vaatimaa tilaa. Tampereen dialogit olivat yksi askel kiireettömän, moniäänisen ja matalakynnyksisen keskustelukulttuurin luomisen suuntaan.

Harriet Rabb ja Reetta Salminen

Harriet ja Reetta ovat  ihmissuhde- ja tunnetyöskentelyn ammattilaisia. He fasilitoivat tammi-helmikuussa 2019 Hetki ry:n Hyvän elämän dialogit Tampereella. Harriet Rabb on EASEL® -ohjaaja (kokemuksellinen sosioemotionaalinen oppiminen ja terapia) ja jatkamassa näissä opinnoissa parhaillaan työnohjaajaksi ja valmentajaksi. Reetta Salminen on sosiaalityöntekijä ja ympäristösuunnittelija. Hän opiskelee parhaillaan ratkaisukeskeistä lyhytterapiaa.