Category

Hetken blogi

Yltäkylläisyyden ajan hyvyys ja pahuus

By | Hetken blogi | No Comments

Elämme yltäkylläisyyden aikaa, mutta olemassaolomme tarkoitus on kateissa. Satsaamme kaikin voimin asioihin, jotka eivät anna sitä, mitä ne lupaavat. Ratkaisevinta on kokemus elämän täyteydestä. Sen voi saavuttaa havahtumalla ympäriltään löytyviin arvokkaisiin asioihin, sillä olemassaolon merkitys muodostuu suhteissa ympäröivään todellisuuteen.

Hahmottelin ratkaisuja oman elämän merkitysnäköalojen avartamiseksi pitämässäni puheenvuorossa. Tervetuloa kuuntelemaan nämä ajatukseni!

 

Kiteytettynä puheessani tarjoamani ratkaisut ovat:
– systeeminen ymmärrys, järjestelmäajattelu, eheä todellisuuden tulkinta
– sosiaalisen voima, voimaannuttavat kohtaamiset, kohtaava läsnäolo
– riittävyyden ja kohtuullisuuden pohdinta, tarpeiden ja halujen erottaminen
– kokonaisvaltaisesti vastuullisen maailmasuhteen omaksuminen

 

Arto O. Salonen
Kirjoittaja ja puhuja on Hetki ry:n jäsen
Kuva: Anton Repponen

Äänite on taltiointi Arton 29.4.2017 Helsingin yliopistolla pitämästä puheenvuorosta.

Muutoksia elämänvyöhykkeellä – uskallammeko katsoa?

By | Hetken blogi | No Comments

Tähtitieteen seuraaminen on minulla verissä kodin perintönä. Joskus on melkein helpottavaa kutistaa ihmisen näennäinen herruus ja etäännyttää itsensä katsomaan ihmistoimintaa maapallolla koko universumin mittakaavassa. Olen pitkään ollut kiinnostunut ilmastotutkija James Hansenin tekemisistä, sillä hän on tutkinut myös Venusta ja sen planeettaekosysteemien muutosta ja syitä.

Ihmismielen on haastavaa käsitellä asioita, jotka ovat etäällä tulevaisuudessa. Siksi on hyvä, että meitä herätellään ekosysteemeissämme tapahtuviin muutoksiin. Tutkimusten mukaan globaalien päästöjen kääntämisen lasku-uralle tulisi tapahtua vuoteen 2020 mennessä. Sen jälkeen ilmastonmuutosta on enää vaikea pysäyttää turvalliselle tasolle ja planeettamme alkaa muuttua asuinkelvottomaksi. Stephen Hawking arvioi nykymenolla näin tapahtuvan vuoteen 2600 mennessä.

Planeettatutkimuksen näyttö kokonaisten planeettaekosysteemien muutoksista on järisyttävää seurattavaa. Paitsi Hansenin tutkimuksia olen seurannut hyvin läheltä veljeni Harry Rabbin Mars-planeetan potentiaalisen elämän visuaalista tutkimusta. Yhä enemmän tietoa on siitä, että Marsissa on ollut sekä mahdollisuudet elämälle että vähintäänkin alkeellista elämää ja että siellä on mahdollisesti myös nykyisin jonkinasteista elämää.

Uskallammeko katsoa miltä näyttää planeetta, jonka olosuhteet ovat muuttuneet suuresti ja joka kantaa enää vain alkeellista elämää? Odottaako tuo kohtalo myös meitä? Alkaa näyttää siltä, että naapurimme Mars on käynyt läpi mittavan ilmasto-olosuhteiden muutoksen.

Elämä on sitkeää. On perusteita uskoa, että elämää on jossain muodossa myös jälkeemme. On havaittu, että mikrobitasoinen elämä pärjää hyvin äärimmäisissä olosuhteissa sekä maapallolla että ulkoavaruudessa. Lohduttavaa? Panu Pihkalan kirjasta ”Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo” opin, että on muitakin kuin minä, jotka saavat lohtua ajatuksesta, että edes mikrobitasoinen elämä voisi säilyä planeetalla jälkeemme.

Haluammeko siis hurrata? Minä en sosiaalialan ammattilaisena lievästä huojennuksesta huolimatta tunne järin suurta riemua. Tiedän työnikin puolesta, mitä inhimillinen kärsimys on. On selvää, että tällaisten suurten muutosten vaiheessa ihmiset ja eläimet tulevat kohtaamaan suurta hätää ja kärsimystä. Aiommeko hyväksyä ja sallia sen? Näin teemme niin kauan, kuin emme ota ilmastokriisiä vakavasti ja ala toimia sen mukaisesti.

Elämä on paljon ihmeellisempää kuin olemme ymmärtäneetkään. Ehkä sukupolvemme saa mahdollisuuden ällistellä sitä, mitä elämä oikeastaan lopulta on. On oletettavaa, että joudumme hyvin pian tarkastelemaan perusteellisesti maailmankuvaamme ja ihmisten asemaa maailmankaikkeudessa.

Kuvat, joissa maapalloa on kuvattu avaruudesta käsin, saavat minut herkistymään. Planeettamme on vain yksinäinen kulkija äärettömässä maailmankaikkeudessa. Sen hauraasta ja ainutlaatuisesta elämästä olemme vastuussa nyt. Se mahdollisuus, että kokonainen planeetta, myös Maa-planeettamme, voi täysin muuttua elämänolosuhteitaan, ei ole science fictionia eikä paha uni vaan valitettavaa todellisuutta. Se ei ole asia, joka on etäällä meistä vaan tässä silmiemme alla, jos haluamme katsoa. Miten aiomme vaalia tätä ihanuutta, vehreyttä ja lajien runsautta, joka meillä vielä on?

Olen halunnut jo pitkään kuulla, että joku sanoisi: ”Olen pahoillani. Olen pahoillani koko ihmiskunnan puolesta”. Tätä en ole vielä kuullut kenenkään sanovan. Asiantilan mittavaa mutta lohduttavaa julkista myöntämistä, seisahtumista sekä jäljellä olevien korttien rohkeaa katsomista. Miten niillä olisi pelattava nyt?

 
Harriet Rabb
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
Kuvat: Harriet Rabb

Painajainen ja unelma

By | Hetken blogi | No Comments

Tiedättehän Matrix-elokuvan? Siinä ihmisten kokema maailma onkin virtuaalitodellisuutta; oikeassa todellisuudessa ihmiset tuottavat letkuihin kytkettyinä energiaa maailmaa hallitseville koneille. Olen viime aikoina ajatellut, että myös valkokankaan ulkopuolella eletään keinotodellisuudessa, olipa sen muotona ”reality”-ohjelmiin uppoutuminen, some-päivitysten kuplissa leijuminen, verkkokaupan verkkoon jääminen tai vain aivan tavallinen arki ruuan alkuperän piilottavissa supermarketeissa käymisineen. Tämä todellisuuspakoinen elämä ei kuitenkaan ole koneiden luomaa vaan omaa aikaansaannostamme. En osaa päättää, onko syynä lajillemme tyypillinen henkinen laiskuus vai alitajuinen yritys välttää kohtaamasta todellisuutta sellaisena kuin se tällä planeetalla niin monilta osin ilmenee – painajaisena. Luultavasti kumpikin selitys pätee.

En itsekään haluaisi nähdä puutaloidylliäni kauemmas. En välittäisi tietää koneiden jatkeiksi valjastetuista eläimistä, Meksikonlahden muovisaasteesta, hyönteiskadosta, Syyrian sodasta enkä siitä, kuinka oikeistopopulismi ja rasismi leviävät samaa tahtia ilmastonmuutoksen aiheuttamien metsäpalojen kanssa tai kuinka ison maan presidenttinä häärää luonnehäiriöinen ihminen. Niinpä pakenen mielelläni tv:n maailmaan. Katson sarjoja, jotka tapahtuvat somissa englantilaisissa pikkukylissä aikana, joka oli nykyistä viattomampi. Seuraan dokumentteja, jotka kertovat taiteen historiasta pikemmin kuin kestämättömästä ruokajärjestelmästä. Nautin elokuvista, joissa ei sodita eikä tapeta vaan keskustellaan sivistyneesti kartanomiljöössä. Katson kaikkea sellaista, joka ei tapahdu juuri nyt, tässä hetkessä. Todellisuus on minulle liikaa.

Silti se iskee, äkkiarvaamatta ja kovaa. Sitä istuu junassa matkalla kotiin, ei jaksa tehdä töitä, avaa verkkolehden, tippuu mustaan aukkoon, muistaa saastekuolemat tai kuudennen sukupuuttoaallon; juuri sen, josta on puhunut seminaarialustuksessaan, mutta koossa pysyäkseen henkistä etäisyyttä pitäen. Olisi varottava varomattomia hetkiä, joina kipu pääsee kouraisemaan vatsanpohjaa ja puristamaan sydäntä. Joku vei palan itsestäni; junan ikkunan takana jäätynyt maisema.

Sanotaan usein − ja minä sanon usein – että maailman muuttamiseksi tarvitaan positiivinen visio. Ei Martin Luther Kingkään saanut joukkoja taakseen sanomalla ”I have a nightmare” vaan lausumalla ”I have a dream”. Haastan tämän: entä jos muutos syntyy vain kohtaamalla se painajainen, jossa elämme tai joka uhkaa meitä nopeammin kuin tahdomme tietää? Onko niin, että ainoa positiivinen visio, joka meillä voi enää olla, on unelma maailmasta, joka ei olisi painajainen?

 

 
Tuula Helne
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen.

Hetki lyö

By | Hetken blogi | No Comments

Koska en osaa luopua sanomalehden lukemisesta, aamut ovat usein yhtä tuskaa. Leppoisa herätys jää haaveeksi todellisuuden lyödessä päin kasvoja: mikromuovia löytyy jo hanavedestä, merisuola on muovin saastuttamaa, koralleja on kuollut luultua enemmän. Ja niin edelleen. Ahdistus kasvaa, kun nämä uutiset asettaa koko lehden sisältöä vasten. Luonnon tuhoa ja ilmastonmuutosta koskevia uutisia on sivumääräisesti vähän. Sen sijaan palstatilaa annetaan jutuille, joissa joko synkistellään liian alhaisiksi koettuja kasvulukemia tai uutisoidaan itsestään selvän myönteisesti arvioista, joissa talous kasvaa.

Viime aikoina mieltäni on kuohuttanut etenkin hallituksen biotalouslinjaus. Hallitus on runnonut lisähakkuita läpi ympäristöjärjestöjen ja tiedeyhteisön protesteista huolimatta (julkilausuma), mikä on saanut Trump-kritiikin totuudenjälkisestä ajasta kuulostamaan varsin kotoisalta. Mukaan Suomen hallituksen ja metsäteollisuuden ajamaan ilmastonmuutoksen edistämiseen saatiin lobatuksi Euroopan parlamenttikin, europarlamentaarikko ja presidenttiehdokas Nils Torvaldsin kuvaaman ”talvisodan hengessä” käydyn kamppailun jälkeen. Sikäli osuva vertaus, että sodassakin tuhottiin metsiä ja tapettiin niiden asukkeja.

Yhteyttä talouden kasvun ja maapallon saastuttamisen välillä ei sanomalehteni artikkeleissa saati politiikassa hahmoteta, vaan nämä prosessit esitetään toisistaan irrallisina. Maapallo on kuitenkin yksi ja jakamaton.

Sinivihreä planeettamme on neljän ja puolen miljardin vuoden ikäinen. Ihminen on tallannut sen pintaa parisen sataa tuhatta vuotta. Olemme siis kansoittaneet maata vaivaiset 0,004 prosenttia sen eliniästä. Jos maapallon aika tiivistettäisiin vuorokaudeksi, astuimme ajanlaskuun silloin, kun aikaa oli jäljellä enää noin minuutin verran (video). Tässä lyhyessä ajassa olemme saaneet aikaan niin paljon hävitystä, että tiedemiehet ovat katsoneet aiheelliseksi alkaa puhua uudesta geologisesta aikakaudesta, antroposeenistä, ihmisen ajasta. Ja miten me sen olemmekaan käyttäneet!

Lääketieteessä selvitetään, miten ihmisten elinikää voitaisiin pidentää. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi. Luettuani Mikael Nikun kirjoituksen herraonnesta, löysin yhden perustelun: maapallolla ei ole ollut herraonnea, koska evoluutio on suosinut luonnonvarojen riistäjiä, jotka ovat liian lyhytikäisiä nähdäkseen tekojensa seuraukset. Ajatuskoe: mitä jos ihminen eläisi 10 000 vuotta?

Helsingin Sanomat on ottanut asiakseen järjestää ”taloudenpuolustuskursseja”. Kuka suojelisi luontoa taloudelta ja järjestäisi luonnonpuolustuskurssin?

 
Tuula Helne
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen.

Tila, johon Hetki syntyi

By | Hetken blogi | No Comments

Kaikki ei ole enää ennallaan. Kaipaamme elämäämme jotain syvällisempää sisältöä. Emme halua enää viimeisten vuosikymmenten malliin tavoitella uraa, palkkaa ja ulkoisia statussymboleita. Kun kaappimme pursuavat ja olemme tulleet tietoisiksi kehitysmaiden hikipajoista ja ympäristöongelmista, kuluttaminen ei tunnukaan niin kiinnostavalta. Kiire ei ole enää trendikästä. Arvostamme enemmän aikaa kuin rahaa.

Näistä nykyelämän muutossuunnista kertovat viime aikoina isoiksi kasvaneet ilmiöt. Itsestä huolehtiminen – terveellinen ruokavalio, meditaatio ja mindfulness – on jo valtavirtaa. Minimalismi näkyy niin konmarittamisen suosiossa kuin sisustuslehtien sivuillakin. Downshiftaus vuorotteluvapaan tai muun keinon merkeissä kiehtoo yhä useampia mahdollisuutena kokeilla omia siipiä uusilla alueilla tai käyttää enemmän aikaa itselle tärkeisiin asioihin kuten perheestä huolehtimiseen. Autojen, vaatteiden ja yöpymispaikkojen kohdalla jakamistalous on uutta todellisuutta.

Nämä muutokset tulevat viimeistään kreivin aikaan. Maapallon kantokyky on jo kauan sitten ylitetty niin maankäytön lisääntymisen, kasvihuonekaasujen kuin luonnon saastuttamisenkin osalta. Ihmisten kannalta tämä on ongelmallista, sillä meidän ja meitä seuraavien sukupolvien elämänedellytysten turvaaminen on vaakalaudalla. Luonnon resurssien ohella pelkoa ja pahaa mieltä herättää eritoten ihmisten eriarvoisuuden kasvu sen monissa ilmenemismuodoissaan.

Porskuttaminen eteenpäin vanhaan tapaan ei tunnu järkevältä, sillä edes me maailman rikkaimpien valtioiden joukossa emme tunnu nauttivan enää tuosta kyydistä. Itse näen Hetken jatkumona viime aikojen muutosilmiöille. Toivon Hetken voivan vahvistaa elämän merkityksellisyyden tavoittelua, minäkeskeisyydestä muiden vahvempaan huolenpitoon ja välittämiseen siirtymistä sekä kaikenlaista elämän, sen edellytysten ja mahdollisuuksien humaania haltuunottoa.

Hypätkää mukaan!

 

Marika Makkonen
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen.