Category

Hetken blogi

Masennuskamppailua

By | Hetken blogi | No Comments

Masennus on uusi kansantauti. Yksi jos toinenkin kulkee mielialalääkkeiden voimin. Masennuksesta puhutaan julkisesti ehkä vapaammin kuin ennen, mutta se tulkitaan edelleenkin lähinnä yksilölliseksi oireeksi. Siksi emme onnistu näkemään erilaisia suhteita ja kulttuurisia ajovoimia, jotka meitä uuvuttavat. Mikä meitä masentaa?

Ensinnäkin masennuksen taustalla on mieli: psyyken rakenne ja eriasteiset persoonallisuushäiriöt, jotka vaikeuttavat sosiaalisia suhteita ja toimintakykyä. Toisin kuin usein ajatellaan, mieleen liittyvät häiriöt eivät ole yksilöllisiä. Päinvastoin, erilaisista kriiseistä ja kasvukivuista johtuvat vaikeudet ovat selvästi relationaalisia: ne kertovat, miten vahvasti erilaiset suhteet vaikuttavat mielen rakentumiseen, selviytymiskeinoihin tai itseä koskeviin uskomuksiin. Se, miten ja minkälaisissa suhteissa mieli rakentuu, vaikuttaa vielä aikuisenakin. Se selittää myös eroja sen suhteen, miksi jotkut selviävät paremmin ja kestävät stressiä, kun taas toiset uupuvat. Siksi tarvitaan enemmän ymmärrystä niitä kohtaan, joiden polku on ollut kuoppainen.

Toiseksi masennusdiagnooseja lisäävät suorittamisen kulttuuri ja mentaaliset mallit, jotka tuntuvat vaativan ihmetekoja ja yli-inhimillisiä suorituksia. On vaikea sanoa, onko kyse enemmän puhetavoista, sosiaalisesta vertailusta ja sisäistetyistä vaatimuksista vai siitä, että meidän olisi oikeasti monessa työssä pakko suorittaa yhä enemmän esimerkiksi työsuhteen turvaamiseksi.

Suorittamisen kulttuurissa pysytteleminen ajaa helposti ahdistukseen. Itsekin ihmettelen usein, miksi olen valinnut työn, jossa on jatkuva paine tuottaa uutta tietoa, esittää tuloksia ja julkaista. En nimittäin pidä siitä tunteesta, kun työmäärä, lähestyvät määräajat ja kaikki keskeneräiset asiat kuristavat kaulaa niin paljon, että tuskin pystyy hengittämään. Stressi on kuin kulttuurinen kiristyspanta, jonka olemme jostain syystä suostuneet ottamaan.

Kolmanneksi on masennukseen syöksevä maailmantuska. Mielen sietokyky on koetuksella, kun tiedostaa maailman tilan huolestuttavat kehityskulut, tunnistaa reaalipolitiikan lainalaisuudet ja samaan aikaan yrittää visioida ja unelmoida kestävämmästä yhteiskunnasta. Muistan monta ahdistuksen täyttämää päivää, jolloin olen yhtäkkiä nähnyt kirkkaasti, miten koko hullu arkitodellisuutemme on täydellisessä ristiriidassa nykyistä kestävämmän talouden ja elämäntavan kanssa.

Miten voimattomalta tuntuukaan, kun näkee ristiriidan, mutta ei löydä keinoja siihen vaikuttamiseen. On rankkaa elää tietäen, että toimii jatkuvasti toisin kuin toivoisi. On masentavaa elää yhteiskunnassa, joka lietsoo luontoa riistävää kulutusta. Koen fyysistä tuskaa siitä, että lajit hupenevat sukupuuttoon ja koralliriutat menettävät väriloistonsa. Ne eivät ole etäisiä asioita, jos kokee olevansa kiinteästi osa maapallolla kuhisevaa elämää. Miten voi hymyillä ja säilyä toimintakykyisenä, kun elämän edellytykset ovat uhattuina?

Masennus väijyy kuin syöksykierre. Elämä on voimattomuuden ja toivottomuuden kanssa kamppailemista. Miten kamppailussa pärjää? Olen vähitellen opetellut madaltamaan itseeni kohdistamia vaatimuksia. Maailmantuskaa parantelen laittamalla asioita mittasuhteisiin: mietin maapallon miljoonia vuosia ennen ihmistä. Lohduttaudun ajattelemalla, että ilmasto on ennenkin muuttunut ja että jos ihmislaji katoaa maapallolta, elämä kuitenkin jatkuu. Tajuan, että kaikkien suurten kehityskulkujen keskellä juuri minun harteillani lepäävä taakka maailman muuttamiseksi on ylimitoitettu. Miksi ahdistua asioista enempää kuin niihin pystyy vaikuttamaan? Vaikeina hetkinä tiskaan, pyykkään tai työnnän kädet multaan; se juurruttaa. Vaikka kaikki tekemätön työ tuntuu kaatuvan päälle, hengitän syvään. Määrään itselleni yöpaita-aamuja ja suljen kaikki viestikanavat.

Unelmoin siitä, että me yhdessä osaisimme puuttua paremmin masennuksen taustavoimiin. Meidän ei tarvitse alistua siihen, että ahdistus, stressi ja jatkuva merkityksettömyyden tunne kuuluvat elämään. Masennuksesta voi vapautua – yhdessä.

 

Tuuli Hirvilammi
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Paluu patasutisivistykseen?

By | Hetken blogi | No Comments

Mietin kulutusta globalisoituneessa maailmassa – miten pienetkin tarvekalut, jotka ennen tehtiin itse metsässä, hankitaan sen kummemmin miettimättä kaupasta. Näin Hong Kong -tavaratalossa riisinjuuresta tehdyn ”Aino-pesusudin”: “Kaunis sekä käytännöllinen Aino Patapesin on riisinjuuresta valmistettu pesuvälinen pannuille, kattiloille ja ruukuille.” Kaunis, käsintehdyltä näyttävä tuote, mutta kovin kaukaa tuotu. Tekijä ja työolot jäävät näkymättömiksi. Valintamme arjessa ovat tekojen psykologiaa seurauksineen. Tiedostammeko niitä vai emme?

Minua on viehättänyt Samuli Paulaharjun kuvaus Hukka-Eeran akasta (Kuva sieltä, toinen täältä kautta Suur-Suomen, WSOY 1944) – etenkin, koska saimme itse vielä muutama vuosi sitten joka joulu käsintehdyn luudan mieheni sedältä lahjaksi. “Ajelet Sotkamon tietä, Vuokatin vieritse Valtimolle vievää. Siellä metsässä tien vieressä, suuren kuusen tyvellä, on havukattoinen, tuohipeitteinen hatarasti kyhätty pistekota, puunrunkoja vain kuusta vasten pystytetty.−− Yönsä ja päiväleponsa eukko nukkuu vaateresuilla havusuojassaan ja keittonsa kiehauttelee tulella kodan edessä. Siinä tulisija kekäleineen ja kattiloineen, kattilapuineen ja kirveineen. Ja sateella suo kota eläjälleen suojaa sekä päiväpaisteella varjoa. Luutia, pesimiä ja vispilöitä, huosaimia ja tuohiropeita kotamuori valmistelee kesätoimenaan ja käy niitä kylillä kaupittelemassa.

Taidotkin voivat uhanalaistua, ”patasutisivistys” kadota. Mielestäni on toiveita herättävää, kun nykynuori ”radikalisoituu elämäntapaintiaaniksi”, ryhtyy elämään ekologisemmin, kokeilee selviytymistaitoja luonnossa. Osa nykymenosta ahdistuneista etsii vaihtoehtoa elämälle myös ekoyhteisöistä ja usein löytääkin niistä siihen eväitä. Muistelen myös Le Monde Diplomatique -lehden 4/2017 juttua tomaattisivilisaatiosta, “Kapitalismi ketsupin kertomana”. Siinä Jean Baptiste Malet kuvaa talousjärjestelmän voimaa sen kyvyllä tunkeutua elämän pienempiikin rakosiin, kuten lautasellemme ketsupin muodossa. “Koko ihmiskunta syö teollisuustomaatteja. −− Pohjimmiltaan tomaattiteollisuus on jatkuvaa ja absurdia veden kiertokulkua: yhtäältä peltoja kastellaan valtavasti Kalifornian kaltaisilla alueilla, joilla vettä on niukasti, toisaalta hedelmät kuljetetaan tehtaisiin, joissa niistä haihdutetaan vettä massan kuiva-ainepitoisuuden kohottamiseksi.

Yhtä absurdia on mielestäni myös patasutien tuonti ulkomailta. Askare, joka olisi helppo ja mukava oppia tekemään jo lapsena lähimetsässä kuusen alla tuulensuojassa istuen, tuulen lauluja kuunnellen, tuotetaan meille maailman toisella laidalla hiilidioksidipäästöjä ympäristöön lisäten.

Kuluttamaan teollistettu mieli ohittaa tärkeitä mahdollisuuksia. Teollinen metsätalous riipii kaadettujen koivujen tuohet hajalle, jolloin myös tuohen sisältämät lääkinnälliset aineet, valkoinen kulta, poltetaan energiaksi.

Puiden juurilla voi oppia nauttimaan luontoa kunnioittavasta hyötykäytöstä ja toivottavasti myös kiittämään luonnon anneista. Näiden taitojen opetteleminen voidaan aloittaa jo luontopäiväkodeissa ja luontokouluissa. Lupa juuripesimen tai tuohisen patasudin tekemiseen tarvitaan tietysti metsän omistajalta.

Ekopsykologian näkökulmasta kulttuurisesti vakiintuneiden toimintatapojen sisäistyminen toimintaa ohjaaviksi malleiksi muovaa sitä, millaiseksi tulevaisuutemme muodostuu. Kun kulttuurissa vahvistetaan vaikkapa perinteisiä käsityötaitoja ja aletaan kyseenalaistaa pelkkä maksusuoritus tavaran hankkimisen oikeutuksena, nykykäsitys kuluttamisen ja hyvinvoinnin yhteydestä alkaa muuttua: valinnoillamme on vaikutusta elinympäristömme hyvin- tai pahoinvointiin.

 

Irma Heiskanen

Kirjoittaja on psykologi (emerita), perinne-ekologian vapaa tutkija ja isoäiti
Kuvat Irma Heiskanen

Kaipuu toiseen aikaan

By | Hetken blogi | No Comments

Onkohan meillä ihmisillä aina ollut aikamatkailijan sielu? Aikamatkailija kaipaa toiseen aikaan kuin siihen, jota nyt eletään. Hän lipuu arkisten hetkien ohitse haikaillen aikoja, jolloin kaikki oli vielä paremmin. Kesät olivat pitkiä ja kauniita. Oli kunnon talvet. Kyläyhteisöt tekivät yhdessä asioita. Oli talkoohenkeä. Oltiin nuoria ja terveitä. Elämä kaikkine mahdollisuuksineen oli edessä.

Tai sitten voi olla, ettemme juurikaan haikaile menneisyyteen, mutta lipsahdamme yhä uudelleen kuvitteelliseen tulevaisuuteen, jolloin meillä on enemmän aikaa, rahaa ja onnellisuutta. Ympärillämme laulaa kuoro, joka haluaa yhä enemmän ja yhä parempaa. Alamme huomaamattamme uskoa sen viestiin, ettei mikään riitä. Etsimme onnellisuutta huomisesta, mutta vain harva nappaa kiinni niistä arjen onnen makupaloista, jotka ovat poimittavissa nyt eivätkä mielikuvituksemme haavemaailmassa.

Se elämä, joka oli edessä kultaisessa nuoruudessamme, tapahtuu nyt. Se tulee todeksi jokaisella hengenvedolla, jolla osallistumme meitä yhdistävään energiakenttään. Suurin haasteemme voikin olla kytkeytyminen tähän todellisuuteen. Miten iloita niistä asioista, joita meillä on nyt tarjolla sen sijaan, että muistelemme, mitä meillä oli ennen. Tai haikailemme sen perään, mitä meillä ei vielä ole. Ehkä koko ihmisenä olemisen suuri juttu onkin siinä, että opettelemme tekemään aikamatkaa nykyisyyteen. Yksi ohikiitävä hetki kerrallaan. Harjoittelemalla tekemään aikuisen ja vastuullisen ihmisen valintoja ja katsomalla tosiasioita silmästä silmään. Pohtimalla, mikä on merkityksellistä ja tärkeää sen sijaan, että tavoittelisimme lisää mielihyvää ja elämyksiä miettimättä hintaa, jonka itse maksamme tai jonka tulevat sukupolvet maksavat.

Inhimilliseen aikamatkailutarpeeseen vastaavat myös vaalilupauksia tarjoavat poliittista uraansa luovat ehdokkaat. Jotkut lupaavat viedä meidät takaisin menneisyyteen. Toiset maalaavat meille reitin onnelliseen tulevaisuuteen. Kuulemme sen lupauksen, jonka haluammekin kuulla.

Huomista tehdään tänään. Siksi on tärkeää, että teemme valintamme valppaina ja tietoisina seireenikutsujen kiusauksista. Näemme sen todellisuuden, joka on nyt. Mietimme paljonko on riittävästi ja mikä on se tarina tämän päivän valinnoista, jota voin kenties jonain päivänä muistella yhdessä lastenlasteni kanssa.

 

Teksti ja kuva Anja Kulovesi-Leino
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Ilmastorealisaatio

By | Hetken blogi | No Comments

Suhtautuminen ilmastonmuutoksen on Suomessa muuttunut viimeisen vuoden aikana. Asiaan on herätty yhä laajemmin. Jännitteet ovat osittain voimistuneet, mutta on myös ilmaantunut monia uusia toivon merkkejä. Esitän tilanteesta kolme päähuomiota.

Ensinnäkin ilmastonmuutos on viimeinkin tullut lähelle. Syksyllä 2018 julkaistu ilmastopaneeli IPCC:n raportti oli lopullinen herätys.

Tätä käännettä voi kutsua ilmastorealisaation hetkeksi. Täydemmän kieltämisen ja ohittamisen vaihe on nyt ohi, ja elämme suruun tai järkytykseen liittyvän prosessin vaiheita: suuttumusta, masennusta, ”kaupankäyntiä” ja vähättelyä. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat pitää etäisyyttä ilmastonmuutokseen, sillä se on viheliäinen ja tuskaa tuottava asia. Jos kuitenkin riittävän moni meistä laittaa päänsä pensaaseen, huonosti käy.

Merkittävä viime syksyn muutos on se, että ilmastonmuutokseen liittyvä sosiaalisesti rakentunut vaikeneminen (socially constructed silence) on suurelta osin murtunut. Ilmastonmuutoksesta puhutaan jopa busseissa. Kun asia saadaan osaksi julkista keskustelua ja yhteistä todellisuutta, on mahdollisuus muutokseen. Tilanne on kuitenkin haastava. Monet ihmiset ovat avanneet mielensä ovet, mutta he seisovat ovensuussa ja miettivät, uskaltavatko pitää ovensa auki. Yhteiskunnallisten toimenpiteiden hitaus ahdistaa, ja uutisten seuraaminen voi vahvistaa epätoivoa. Tilanne vaatii paljon psyykkistä sietokykyä.

Monenlaista kaupankäyntiä eli tietynlaista ehtojen neuvottelemista esiintyy. Ihmiset yrittävät muokata tilannetta psyykkisesti helpompaan suuntaan. Tämä ilmenee esimerkiksi sellaisissa kommenteissa, joissa osittain hyväksytään ilmastonmuutos, mutta yritetään neuvotella suomalaisille paremmat ehdot tilanteen suhteen: ”Ehkä meidän ei sittenkään täällä tarvitsisi muuttua niin paljon?”

Toinen päähuomio on se, että jännitteet ja erilaiset puolustusmekanismit ovat voimistuneet. Energialataukset särisevät uudella tavalla ilmassa. Ilmastonmuutos vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin: esimerkiksi perheenjäsenten välille voi tulla säröjä siitä, että osa haluaa enemmän elämäntapamuutoksia ja toiset vastustavat tätä. Myös yhteiskunnallisten ryhmittymien väliset suhteet voivat saada uusia jännitteitä. Esimerkiksi ehdotukset nopeista poliittisista toimista, kuten Liikenne- ja viestintäministeriön syksyllä 2018 julkaistu raportti, herättävät paljon vastustusta.

Osa energiasta on kanavoitunut vaikuttamisyrityksiin. Syksyllä nähtiin tähän asti suurin ilmastomarssi, ja eduskuntatalon edessä on istunut väkeä joka perjantai. Osa reaktioista on kuitenkin ollut vahvan defensiivisiä. On pyritty kiinnittämään huomio johonkin ongelmalliseen (sivu)seikkaan, jotta itse asia pysyisi loitommalla. Kuvaava esimerkki oli WWF Suomen julkaisema raportti lajikadosta. Raportissa oli tarkkuusvirhe, joka oli syytäkin korjata, mutta asia – sukupuuttoon kuolevien lajien määrä – pysyi samana. Kuitenkin mediassa tartuttiin nimenomaan tarkkuusvirheeseen ja WWF:ää syytettiin esimerkiksi rahastushalusta. Reaktion tietty epärationaalisuus herätti ajatuksen puolustautumismekanismista. Aivan kuin kommentoijat olisivat halunneet huutaa: ”En tahdo kuulla tätä ahdistavaa asiaa – ja siksi takerrun muotovirheeseen!”

Kolmas päähuomio liittyy toivon heräämiseen: hyvin erilaiset toimijat suuryrityksistä urheiluseuroihin ovat ryhtyneet entistä kunnianhimoisempiin ilmastotoimiin. Päästöjä ei ole vielä vähennetty riittävästi, mutta jos ihmisten yrityksiin suhtaudutaan penseästi, mitä sillä voitetaan? Kaikki alkaa jostakin, ja jokainen teko voi johtaa toisiin. Valtamerikin koostuu pienistä pisaroista.

Niin kutsuttu ilmastoahdistus ei ole varsinaisesti sairaus, vaan merkki siitä, että ilmastoasioissa tulisi saada enemmän aikaan. Turhan voimakas ja lamauttava ilmastoahdistus on toki ongelma. Onneksi on syntynyt uudenlaista toimintaa myös ilmastotunteiden käsittelyyn: taidenäyttelyitä, työpajoja, ja esimerkiksi Mielenterveysseuran paikallistoimintaa.

Jotta voisimme elvyttää elinvoimaamme ilmastonmuutoksen keskellä, meidän on uskaltauduttava kohtaamaan sekä tosiasiat että tunteemme. Tilanteesta ei tarvitse pitää, mutta se täytyy hyväksyä. Nyt elämme tällaista maailmanaikaa. Mitä voisimme tehdä edistääksemme elämää?

Energiaa on suunnattava ilmastonmuutoksen hillinnän lisäksi siihen varautumiseen. Tämä vie meitä väistämättä kohti laajempaa yhdessä tekemistä ja olemista. Siksi tilanteessa on suuri mahdollisuus myös elämän merkityksellisyyden tunnon kasvamiseen. Joskus juuri karujen tosiasioiden kohtaaminen hitsaa ihmiset yhteen ja palauttaa tärkeimpien asioiden arvostuksen. Se voi kasvattaa myös iloa, kaikista vaikeuksista huolimatta.

Panu Pihkala


Kirjoittaja on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa ja vuoden 2018 Sivistyspalkinnon saaja.
Panun kuva: Mika Federley
Yläkuva: Jon Tyson, Unsplash

Lue lisää:
– Pihkala, Panu 2018. ”Johdatus ympäristöahdistukseen: Ympäristöongelmien psyykkiset vaikutukset.” Tieteessä tapahtuu 6/2018,
– ”10 suositusta ympäristöahdistuneelle”, Panu Pihkalan blogi

 

Kohtuutta ilmassa

By | Hetken blogi | No Comments

Uusivuosi 2019: pako maalle, pois rakettien räiskeestä. Uuden vuoden ensimmäiset hetket alkavat yleensä pahoilla mielin: turhaakin turhempi, eläimiä ja ihmisiä häiritsevä, luontoa saastuttava ja luonnonvaroja tuhlaava pauke tiivistää sen, mikä koko elämäntavassamme on vikana. Termi ”ilotulitus” ei lainkaan vastaa kokemustani. Epäilen, että suurinta mielihyvää tuntevat kiinalaiset raketinvalmistajat.

Lopetan nurinan tähän, ja koetan löytää parempia enteitä tulevalle. Yksi hyvä enne on se, että kansalaisaloite rakettirähinän rajoittamiseksi on ylittänyt tarvittavan 50 000 allekirjoittajan määrän. Toivottavasti asia etenee, ja muutaman vuoden päästä uutta vuotta ei enää tarvitse vastaanottaa evakossa. Hyvänä asiana voi pitää myös tulevia eduskuntavaaleja: taitavasti äänestämällä suomalaiset voivat lähettää Arkadianmäelle paljon nykyistä useampia sekä luonnon että ihmisen hyvinvointia vaalivia edustajia.

Loppuvuoden juhliin palaten: yhä useammat ihmiset ovat kyllästyneet joulun kohtuuttomaan lahjavyöryvaatimukseen ja siirtyneet suosimaan aineettomia lahjoja ja hyväntekeväisyyttä. Näin toimittaessa joulussa korostuvat yhdessäolo ja rauhoittuminen – asiat, jotka ovat elintärkeitä matkalla kohti yhteiskuntaa, jossa vähemmän on enemmän. Myös lasten syntymäpäiväjuhlia on joissakin piireissä alettu viettää ilman lahjojen tuomista. Sikäli kuin lapsia ei ole vielä ehditty täysin ehdollistaa tavarakulttuuriin, käytännön omaksuminen lienee heille helpompaa kuin aikuisille: lapsille riittäisi leikkiminen.

Maailman parantamisen ja elämäntapojemme kohtuullistamisen näkökulmasta hyvä enne on sekin, että joogaharrastus on siirtynyt marginaalista valtavirtaan. Vaikka perusjoogatunnit usein lipsuvatkin pelkäksi kuntoiluksi, periaatteessa joogaan syventyminen tarjoaa tilaisuuden oivaltaa, että onnellisuus ei vaadi mitään ulkopuoleltamme. Joogafilosofiassa on kaksi kohtuullisuuteen liittyvää käsitettä: aparigrahā ja santosha. Aparigrahā on yksi joogan ohjeista maailmassa elämiseen. Käsite viittaa omistamisen halusta pidättäytymiseen ja omistamisen välttämiseen. Siihen kytkeytyvä santosha merkitsee tyytyväisyyttä, tyytymistä siihen, mitä on. Käsitteiden takana piilee syvä viisaus: niin kauan kuin mikään ei ole tarpeeksi, elämä tuntuu epätyydyttävältä.

Yksilötasolla on siis mahdollista paikalleen pysähtymällä kokea, että onnellisuus ei synny ulkoisista asioista. Muutoksen ulottaminen makrotasolle on kuitenkin hidasta, ja siksi olemme edelleen talouskasvun tavoittelun loukussa. Markkinavoimien edustajat tekevät kaikkensa pitääkseen meidät siinä. Yksi kauppiaiden tässä hyväksi havaitsemista keinoista on kaiuttimista soitettava meteli, jota jotkut kutsuvat musiikiksi. Hälyn turruttama ihminen ei kuule sisintä ääntään – hiljaisuutta – vaan innostuu ostamaan lisää turhuuksia. Hälyyn myös turtuu, jopa siinä määrin, että sitä ilman ei enää osaa olla. Onpa jossain keksitty räppijoogakin!

Yhteiskunta koostuu yksilöistä. Ajattelen, että mitä enemmän hiljaisuutta vaalivia ihmisiä on – ja mitä vahvemmin he tuovat äänensä esiin – sitä enemmän edellytyksiä toisenlaiseen elämäntapaan siirtymisellä on. En siis usko, että kestävästä yhteiskunnasta ja kohtuutaloudesta tulee todellisuutta vain taloudesta keskustelemalla ja erilaisia rahoitusmalleja esittelemällä. Näillekin on paikkansa, mutta ennen kaikkia tarvitaan hiljentymisen tuomaa kohtuuden tajua, koskipa se sitten ostamista, matkustamista, työntekoa, vapaa-ajan harrastuksia tai vuodenvaihteen juhlintaa.

 

Tuula Helne
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
Kuva Ian Schneider, Unsplash

Turruttavaa lentomatkailua

By | Hetken blogi | No Comments

Turruttavaa lentomatkailua – mihin lensivät vatsanpohjan perhoset?

Muistatteko, miten jännittävää oli lapsena tai nuorena nousta lentokoneeseen? Ainakin itse seisoin lentokentällä nenä kiinni lentoaseman isoissa ikkunoissa ja ihmettelin ilmaan nousevia lentokoneita. Odotin koneen nousua perhosia vatsassa. Perillä taputin aina kapteenille.

Nämä muistot tuli mieleen, kun olin taannoin lentokentällä lähdössä Berliiniin. En tuntenut lähdön kihelmöintiä. Nousin koneeseen reppu selässä samalla rutiinilla kuin paikallisbussiin. Tein töitä yläilmoissa ja maltoin tuskin vilkaista ikkunasta. Lennän keskimäärin kaksi tai kolme kertaa vuodessa työ- ja lomamatkoja enkä ainakaan omassa tuttavapiirissäni ole mikään varsinainen ”frequent flyer”. Mutta jo minullekin lentämisestä on tullut turruttava rutiini.

Turtuminen ja suurten tunteiden hiipuminen ovat esimerkkejä hedonistisesta sopeutumisesta. Me olemme tottuneet lentämään ja sopeutuneet tapaan niin, että se ei enää tunnu miltään. Emme useinkaan ihmettele, miten lentäminen on ylipäätään mahdollista. Emme koe iloa ja onnea lentämisen mahdollisuudesta. Sama ilmiö näkyy esimerkiksi kahvin juonnissa tai lomamatkoissa. Ennen riitti pannukahvi, sen jälkeen suodatinkahvi ja nyt tarvitaan erikoiskahvia. Ennen riitti telttaloma Suomessa, nyt on lennettävä Malediiveille. Tavalliset uimahallit eivät ole enää mitään kylpylöiden rinnalla. Suurten tunteiden ja nautinnon kokemiseksi tarvitsemme jatkuvasti lisää ja jatkuvasti jotain uutta.

Hedonistisen sopeutumisen lietsoma kulutuksen kasvu on ristiriidassa kestävän hyvinvoinnin kanssa. Näin ovat kirjoittaneet muun muassa Milena Büchs ja Max Koch kirjassaan Postgrowth and Wellbeing. Mutta mitä sopeutumiselle voisi tehdä? Liittyykö uusien kokemusten haaliminen hyvinvointiin? Kuinka paljon hyvinvointiin tarvitaan suuria tunteita ja nautintoa? Vai onko kyse enemmänkin siitä, että meidän pitäisi oppia pois äärikokemusten tavoittelusta ja iloitsemaan siitä, mitä meillä jo on?

Tiedän, että jatkuva uutuudenhalu ruokkii tyytymättömyyttä ja nakertaa kokonaisvaltaista hyvinvointia. Toisaalta itsekin kaipaan elämääni välillä jotain uutta ja ihmeellistä. Kaipaan perhosia vatsanpohjaan. Ehkä ne palaisivat, jos tekisin isoja lentämisen kaltaisia asioita vielä nykyistä harvemmin. Jos lentäminen olisi säännellympää, sitä joutuisi oikeasti odottamaan. Jos hankkisin kirpputoreilta vaatteita harvemmin tai söisin juustoa ainoastaan poikkeustapauksissa, voisin varmasti kokea enemmän pärisyttävää uutuudenviehätystä. Uutta ja ihmeellistä voi löytyä myös luonnosta ja sen jatkuvasta uusiutumisesta. Mikä parasta: tällainen nautintojen hakeminen ja hyvinvoinnin lisääntyminen olisi sopusoinnussa kulutuksen vähentämisen kanssa.

 

Tuuli Hirvilammi
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

kuva Pexel

Elämä on todella ihmeellistä

By | Hetken blogi | No Comments

Elämä on todella ihmeellistä,
kunpa sen vain oikein ymmärtäisi

Kesällä luin vanhempieni sotien aikaista kirjeenvaihtoa. Isäni oli syntynyt vuonna 1918 ja äitini vuonna 1917. He kuuluivat siihen sukupolveen, jonka elämä alkoi kansalaissodan jaloissa ja jonka varhaisaikuisuus osui toiseen maailmansotaan. Kirjoitukseni otsikko on peräisin isäni 4.5.1940 päivätystä kirjeestä rintamalta äidilleni.

Alkuun päästyään vanhempani kirjoittivat kirjeitä toisilleen päivittäin. Nämä ”tuhat kirjettä” kertovat työstä ja opiskelusta sekä aineellisesta niukkuudesta. Kaikesta oli puutetta, mutta sosiaalinen elämä oli vilkasta. Aina joku tuli tai meni kylään. Toisilta lainattiin sitä mitä ei itsellä ollut. Sotarintamalta kerrottiin harvakseltaan kielletyistä asioista, kuten vihollisen liikkeistä, ja enemmän luetuista kirjoista tai nähdyistä elokuvista sekä puhdeaskareista ja toiveista päästä lomille. Kunpa sota loppuisi. Se oli yleinen toive.

Menneisyysmatka herätti mielessäni muistojen virran. Ymmärrän, että olen sekoitus vanhemmistani, jos kohta muistakin aineksista. Jossain määrin erikoiselta tuntui, että minä vanhana luen, mitä vanhempani nuorina tekivät ja ajattelivat. Tämä matka palautti mieleen myös laajemmin historian kulkua ja hyvinvointivaltion muotoutumista. Varhaisimpiin lapsuuteni kesämuistoihin kuuluu alituinen vasaran kalke. Valtio jakoi sodasta palanneille miehille rintamamiestontit, joille nousi mökkejä ja talojakin. Tontit olivat monille elintärkeä mahdollisuus turvata tulevaa. Perunat, porkkanat ja omenat vietiin syksyllä kaupunkikodin kellariin.

Nyt suuri osa ihmisistä on niin tottunut elämään yltäkylläisyydessä, että voi olla vaikea tajuta, miten niukkaa aineellinen elintaso tuolloin oli. Voi olla vaikea myös ymmärtää sitä, millaista on nyt olla köyhä valtavan vaurauden keskellä. Maamme on vaurastunut, mutta liikaakin. Mitenkään ihannoimatta sodan jälkeisen ajan niukkuutta, osaammeko yhteiskuntana ajatella, että suuri osa nykyisestä vauraudestamme kiihdyttää ilmaston lämpenemistä?

Kesällä katseeni oli myös tulevaisuudessa, sillä kesän korvalla 2018 lähipiirissäni syntyi uusi ihminen. Vastasyntyneen vierellä voi loputtomiin ihastella luonnon taidokkuutta. Lapsen alkuun saattaminen on jo sinänsä evoluution mainio tulos. Entäpä sitten monet yksityiskohdat: korvalehden muodot, sormet ja varpaat… Kun kolmen kuukauden ikäinen ihminen sinut nähdessään puhkeaa leveään iloiseen hymyyn ja kokeilee äänensä kantavuutta, heiluttaa jalkojaan ja käsiään, se on vuorovaikutusta. Se tarkoittaa sitä, että luonto ohjaa meitä pitämään hyvää huolta vasta maailmaan tulleista.

Sukupolvitietoisuus on yleisinhimillinen ominaisuus, joka yksilötasolla merkitsee muun muassa yhteydenpitoa lastenlasten kanssa. Tämän ajan kipein ja raskain poliittinen kysymys on se, millaisen maapallon jätämme nykyisille ja tuleville lapsipolville. Tietoa kestävämmästä kulttuurista on paljon. Se pitää ottaa haltuun yhdessä keskustellen ja panna toimeksi. Kotoutuminen kestävämpään kulttuuriin edellyttää sopua luonnon kanssa.

Ajattelun rikastaminen ja mielenkumous vapauttavat vanhoista ajattelukaavoista ja kurottuvat kohti kestävämpien elämäntapojen hahmottamista. Uudet alati kehittyvät ajatukset ja toimet voivat herättää vahvoja tunteita, puolesta ja vastaan. Siksi tarvitaan keskustelua, kaduilla ja toreilla, töissä ja kotona, missä milloinkin, ja ennen kaikkea vallan kammareissa.

Marjatta Bardy
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Arkkityypit ilmastonmuutostalkoissa

By | Hetken blogi | No Comments

Kollektiivinen huoli ilmastonmuutoksesta levisi viime viikolla kansalaisten ajatuksiin ja puheisiin IPCC:n ilmastoraportin herättämänä. Varoittavia tutkimustuloksia on julkaistu jo vuosien ajan, mutta nyt viesti ylitti tietoisuutemme kynnyksen rajummin kuin ennen. Ainakin yhden viikon ajaksi meitä kaikkia koskevasta vakavasta uhkasta tuli tärkein puheenaihe niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassakin. Kannanottoja sinkoili joka puolelta. Oli asiallisia artikkeleita, tunteisiin vetoavia kolumneja ja tietysti edelleenkin muutama epätoivoinen yritys kieltää koko ilmiö. Tiedeyhteisön yksimielisyys ja aineiston vakuuttavuus tekevät meille kuitenkin yhä vaikeammaksi paeta aihetta ja jatkaa elämää kuten ennenkin.

Koska oma riittämättömyys on yksi päällimmäisistä tunteistani, pysähdyin anelemaan arkkityypeiltä apua. Mikä niistä olisi paras kumppanini pelkojen kohtaamiseen ja oikeiden valintojen tekemiseen?

Helpoin valintani olisi käpertyä pelokkaan orvon seuraan omaan kammiooni. Olen uhri ja ulkopuolinen maailma on kohdellut minua epäoikeudenmukaisesti. Lasteni ja lastenlasteni tulevaisuus on pilattu. Huoleni taakka painaa minut kasaan. Mikseivät ymmärtämättömät poliitikot tunteneet vastuutaan? Nyt on myöhäistä tehdä mitään. Täällä Suomessa olemme liian pieniä ja voimattomia. Vastuu on kaukana itseni ulottumattomissa, väkirikkaissa ja paljon saastuttavissa maissa.

Orvon seurassa oloni muuttuu kuitenkin ahdistavaksi. On pakko tehdä jotain, ja soturin arkkityyppi on heti valmiina barrikadeille. Minun on pakko laulaa tietämättömät valeuutisten levittäjät suohon. Sivallettava terävin kommentein niitä, jotka totuutta pakenevat. Huidottava vimmatusti kaikkia toisin ajattelevia, vastuutaan pakenevia, vähätteleviä ja hiilijalanjäljestään piittaamattomia. Marssittava banderollien kanssa ja huudettava ääneni käheäksi vastuuntunnottomille päättäjille. Olen ainakin tehnyt jotain! On me ja, ne ja minun on jaksettava taistella niitä vastaan viimeiseen asti.

Soturin matkaan olisi helppo lähteä, mutta minusta tuntuu, että sitä on kokeiltu lukemattomia kertoja ilman toivottua lopputulosta. Haluaisinko tehdä pienestä lapsenlapsestani lapsisotilaan opiskelemaan vastakkainajattelua ja taistelemaan meidän joukoissamme? Tuskin. Mikä arkkityypeistä olisi parempi kumppani?

Ehkä viaton? Se, joka uskoo utopiaan, vaikka hämärä jo laskeutuu planeetan ylle. Toivoa on pidettävä yllä, muuten mitään hyvää ei tapahdu. Ehkä kerron kaikista loistavista keksinnöistä, joita on jo tehty ja tullaan varmasti tekemään. Parhaat aivot ympäri maailman työskentelevät kaiken aikaa ratkaistakseen haasteemme uusin mullistavin keinoin. Voin suunnata valokeilan sinne, missä on toimivia valintoja ja vielä toteutumattomia mahdollisuuksia. Älkää vaipuko epätoivoon. Luottakaa! Kyllä me selviämme. Ehkä täpärästi, mutta kuitenkin. Tämä arkkityyppikumppanini tuntuu mukavammalta lapsenlastanikin ajatellen.

Viattoman onnelliseen loppuun luottajan takaa joku ojentaa minulle vielä rohkaisevasti kättään. Muistan kulkeneeni vastuunsa ottavan elämäntaikurin kanssa haastavilla reiteillä ennenkin. Tämän kumppanin kanssa matkaan tulee paitsi luottamusta myös rohkeutta tarttua tuumasta toimeen tässä ja nyt. Kantamalla vastuuni ja esittämällä oikeita kysymyksiä alan löytää vastauksia. “Kuka minä olen tässä tarinassa? Mitä voin tehdä? Millaisten kumppaneiden kanssa voisin yhdessä saada enemmän aikaan?”

Elämäntaikuri on määrätietoinen, mutta hyväksyy asiat, joita ei voi muuttaa. Tämän oppaan seurassa maltan kulkea levollisemmin, mutta valppaana hetkestä seuraavaan. Kun tilanteet ovat outoja, elämäntaikuri luottaa vaistoonsa. Intuition pieni hiljainen ääni voi olla paras kompassi, kun sitä oppii käyttämään.

Tulevaisuutta tehdään valinta kerrallaan. Omalla asenteellani on suuri merkitys. Ne muut, joille haluaisin sysätä vastuun, kulkevat omien kokemustensa ja mahdollisuuksiensa polkuja. Heidän asenteitaan on vaikea muuttaa syyllistämällä tai kaatamalla tietoa heidän niskaansa odottaen heidän siksi toimivan järkevästi. Voin kenties vaikuttaa omalla esimerkilläni, mutten hyökkäämällä. Voin osallistua dialogiin siellä, missä siihen on tarvetta ja halua. Voin pyrkiä etsimään oikeaa tietoa ja välttää väärän tiedon levittämistä. Voin yrittää poimia ihmiskunnan ongelmasta yksilön kokoisia haukkapaloja, mahdollisuuksia, joihin voimavarani venyvät. Voin kantaa aikuisen vastuun oman elämäni valinnoista ja opettaa lapsilleni, että se, mitä tarvitsen ja se, mitä haluaisin ovat kaksi eri asiaa.

Kun tunnen vastuuni, ei riitä, että totean tyytyväisenä olleeni kasvissyöjä jo vuosikymmeniä tai että polkupyöräilen tai kävelen. Jokaisella meistä on vielä iso määrä arjen tekoja, joilla voimme olla mukana talkoissa. Eilisen valinnat johtivat meidät tähän, missä nyt olemme. Huominen syntyy tämän päivän valinnoista. Niitä teemme milloin pelokkaan orvon tai raivokkaan soturin, milloin utopiaan uskojan tai valppaana mahdollisuuksiin tarttuvan elämäntaikurin seurassa. Yhtä kaikki meillä kaikilla on tärkeä osasuorituksemme

 

Anja Kulovesi-Leino
kirjoittaja Hetki ry:n jäsen
kuva: Asheline Appleton

Ajasta, luovuudesta ja tiedon kuluttamisesta

By | Hetken blogi | No Comments

Muutamia vuosia sitten olin päiväkodissa harjoittelussa. Havainnoin usein lasten leikkejä, ja yksi leikki palautui mieleeni eräänä uupuneena päivänä. Ryhmä lapsia otti usein leikkiaikana hyllyltä suuren laatikon, joka oli täynnä nuken tavaroita. Laatikon sisältö kumottiin lattialle, jonka jälkeen alkoi neuvottelu siitä, kuka ottaisi minkäkin tavaran ja vaatteen. Etsittiin korkokengälle paria ja juuri tiettyä kimaltavaa mekkoa. Pengottiin ja vängättiin. Harmillisesti leikkiaika loppui ennen kuin varsinaista nukkeleikkiä ehdittiin aloittaa. Tavaraa ja valinnanmahdollisuuksia näytti olevan liikaa käytettävissä olevaan aikaan nähden.

Uupumisen hetkinä tuntuu kuin suuri laatikollinen tavaraa olisi kumottu tietomassana pääni sisään. Päivän aikana kertyneet tiedon rippeet sinkoilevat tietoisuuden reunoilla kutsuen leikkiin, ajattelun improvisaatioon ja lopulta ymmärrykseen. Leikki ei kuitenkaan voi alkaa, koska tavaroiden ja niiden antamien mahdollisuuksien määrästä on syntynyt tukos, jonka läpi mikään järkevä ajatus ei pääse virtaamaan. On organisoitava ja tehtävä laadullista valintaa. Tiedon tiheikköä on ensin harvennettava. Tämä, jos mikä, vie aikaa.

Aika on kallein resurssimme maailmassa, jossa tiedosta on tullut internetin myötä halpatavaraa. Tuotamme ja kulutamme tietoa kuin se olisi elinehto, elämän tarkoitus ja ihmisyyden mitta. Käytämme tiedon parissa puuhasteluun työajan lisäksi myös vapaa-aikamme. Linkitämme, jaamme, tykkäämme, arvostelemme, luemme, kuuntelemme ja katsomme sieltä täältä jotain johonkin liittyvää, jonka huomenna unohdamme. Yritämme muodostaa lyhyissä hetkissä mahdottoman laajoista ja monimutkaisista asiakokonaisuuksista verkostoa, joka on lopulta ohut kuin seitti. Luovat ajatteluprosessit jäävät polkemaan uupuneina paikoillaan. Se on leikin loppu.

Luovuus tulisi asettaa kasvatuksen arvopäämääräksi nykyisen välineellisen arvon korostamisen sijaan. Luovuus ei ole arvokasta vain silloin, kun sen voidaan laskea tuottavan jotain arvokasta. Kyse on kasvatuksen ja opetuksen etiikasta, niiden keinojen ja päämäärien pohdinnasta, joita kyseisellä toiminnalla haluamme edistää. Ajattelen, että luova ajattelu ja toiminta ovat ihmiselämälle perimmäisiä ja syvää merkityksen tunnetta tuottavia asioita. Ajan kanssa kerryttämämme tieto ja kokemus tiivistyvät ja painuvat ymmärryksen sedimenteiksi, jotka jalostuvat, muotoutuvat ja kiteytyvät aina uudelleen luovuuden ansiosta. Väitän, että sen sijaan, että yritämme kahmia ja tuottaa lisää tietoa älykkyytemme lisäämiseksi tai mielemme viihdykkeeksi, meidän tulisikin hyödyntää enemmän jo olemassa olevaa, luottaa enemmän siihen ainekseen, mitä olemme jo kerryttäneet ja tutkia sitä, koska se on historiamme ja lähtökohtamme. Ilman tätä tietoisuutta voimme vain harhailla puolisokeina kohti tulevaa.

 

Mirja Kallinen
Kirjoittaja on kasvatustieteen ja yhteiskuntapolitiikan opiskelija, ihmettelijä ja hyvän elämän etsijä.
Kuva Casey Horner, Unsplash

Utopiat ja ilmastonmuutos

By | Hetken blogi | No Comments

”Älkää ahdistuko, vaan etsikää ratkaisuja! Uskokaa tulevaisuuteen. Talouskasvu on hyvä juttu, koska siitä hyötyvät myös kehittyvät maat.” Sanat kuuluivat Esko Valtaojan suusta osallistuessamme Yhteinen tulevaisuus -työpajaan tänä keväänä Seinäjoella. Minä puolestani ajattelin, että pakkomielteinen kasvu lisää uusia pakkomielteisiä haluja. Siksi Valtaojan sanat ärsyttivät minua.

Valtaoja sai minut pohtimaan tulevaisuususkoa, joka ohjaa valintoja ja strategioita, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Olen ollut tunnistavinani ainakin seuraavia ilmastonmuutokseen liittyviä tulevaisuuden näkymiä:
• Ilmastonmuutos on totta, mutta se ei johdu ihmisen toiminnasta. Koska ilmastonmuutokseen ei pysty vaikuttamaan, se ei myöskään vaadi muuttamaan kulutustottumuksia.
• Ilmastonmuutos johtuu pääosin ihmisten toiminnasta, ja se on laittanut liikkeelle vakavia ketjureaktioita, mutta mitään ole enää tehtävissä. Me kuollaan tänne kaikki!
• Koska ilmastonmuutos on jumalan kädessä, ihminen ei voi sille mitään.

Onneksi olen havainnut myös edellistä toiveikkaampaa ja ratkaisukeskeisempää tulevaisuususkoa:
• Ilmastonmuutos on jumalan kädessä, mutta jumalan palveleminen tarkoittaa myös luomakunnan suojelemista.
• Ilmastonmuutosta hillitään siirtymällä jatkuvasta kasvusta kohtuutalouteen. Inhimillisiä tarpeita ei paikata statustunnuksilla, vaan tarpeet tyydyttyvät toiminnassa ja olemisessa. Tämä on minulle mieluisin näkymä. Olen tosin kuullut sitä kritisoitavan taantumuksellisuudeksi ja utopiaksikin.
• Teknologia ratkaisee ongelmat. Kasteluvettä järjestyy, hiilidioksidia sidotaan maaperään, energiaratkaisut kehittyvät ja osa ihmiskunnasta muuttaa Marsiin. Esko Valtaojan ärsyttävien sanojen jälkeen olen ajatellut, että jos teknologia pelastaa maailman, niin hyvä, vaikka mielestäni se onkin utopiaa.

Utopioita tarvitaan silloin, kun ne suuntaavat ratkaisukeskeisyyteen ja pitävät uskoa yllä. Maapallo ei kuitenkaan pelkistä utopioista piittaa. Kaiken lisäksi utopiat voivat muuttua itsepetokseksi: Koska ongelmat varmasti saadaan ratkottua, minun ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään.

Tulevaisuus saattaa tuoda ratkaisuja, mutta milloin ja mitä? Odottaessa aika kuluu ja aavikot jatkavat laajenemistaan ja jäätiköt sulamistaan.
Onneksi on heitä, jotka pelaavat jo nyt lisäaikaa tulevaisuudelle. He jättävät juustot ja lihat kauppaan, lentävät harvakseltaan, autoilevat vain välttämättömän, asuvat kohtuullisesti, sijoittavat kestäviin kohteisiin ja jaksavat puhua kestävistä valinnoista.

Hyvä utopia ohjaa toimimaan tässä hetkessä. Petollinen utopia tarjoaa muutoksen sijaan pakopaikan. Taiteillessani näiden välillä olen keksinyt itselleni mielikuvaharjoituksen “Onnistu säilyttämään kasvosi”. Se kuuluu näin:
On vuosi 20X0. Me elämme yhä. Olen jo vanha. Tilanne on äärimmäisen vakava. Teknologia tai kohtuutalous eivät ole ehtineet ratkaista ongelmia. Lajeja on kuollut sukupuuttoon, sääkatastrofit seuraavat toisiaan, ja maapallon elintila on kaventunut. Eletään jälleen yhtä kriisiä jälkiseurauksineen. Istun läheisten jälkipolvien seurassa. Joku nuorista kysyy väsyneenä: “Te tiesitte. Mitä teitte estääksenne sen, minkä tiesitte tapahtuvaksi?”

Minulla on kolme korttia: “Kielsin asian. Rakastin liikaa elintasoani.” “Siirsin vastuun muille. Uskoin, että joku muu hoitaa homman.” “Minä yritin.”
Olen päättänyt nostaa viimeisen kortin: ”Minä yritin. En ehkä riittävästi, mutta yritin.” Sitten minun ruttuista käsivarttani silitetään eikä minun tarvitse olla häpeissäni.

 

Anna-Maria Isola
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen