All Posts By

Marika Makkonen

Just do something

By | Hetken blogi | No Comments

Voihan velijoulut! Olin juuri saanut valmiiksi alla olevan kirjoituksen, kun Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin Brother Christmasin nimissä tehdystä hyväntekeväisyydestä. Vaikka viranomaiset eivät ole vielä tutkineet varojen väärinkäyttöä tai yhdistyksen syyllistymistä rikoksiin, jo tässä vaiheessa on selvää, että tapaus heikentää ihmisten halukkuutta osallistua rahankeräyksiin. Se tekee minut surulliseksi: ihmisten kynnys parantaa maailmaa on taas kohonnut.

Oma kynnykseni oli aiemmin kohonnut korkeaksi. Siitä kertoo tämä tarina.

Jokin aika sitten löysin itseni suosta, kun yritin keksiä parasta avustuskohdetta, jolle lahjottaisin rahaa. Koska lahjoituksen ei ollut tarkoitus olla suuri, päätin valita kohteen huolella. Halusin lahjoituksen löytävän tiensä sitä eniten tarvitseville ja vielä niin, että lahjoituksen aikaansaama vaikutus kasvaisi ajan myötä. Esimerkiksi tyttöjen koulutus jossain kehittyvässä maassa tuntui hienolta kohteelta näillä kriteereillä.

Innostuin ja syvensin etsintääni. Mietittyäni asiaa enemmän halusin valita paikallislähtöisen avustusjärjestön. Toivoin myös löytäväni jonkin pienen järjestön, joka samalla kuitenkin olisi suomalaisella mittapuulla luotettava toimija. Toki minulla oli ajatuksia sopivista maista ja ties mistä muustakin. Lopulta tähän vaiheeseen päästyäni aloin kuitenkin kyseenalaistaa löytämiäni avustusjärjestöjä ja asettamiani lähtökriteereitä: Olisiko sittenkin fiksumpaa valita isompi järjestö, jolla on myös poliittista valtaa? Tulisiko kuitenkin lahjoittaa rahaa sellaisille ihmisille, jotka kärsivät tällä hetkellä ruuan tai puhtaan veden puutteesta tai ihmisille, joilta on riistetty koti?

Aikaa kului ja kuten arvaatte, en tehnyt edes tuota pientä lahjoitusta. En siis tehnyt mitään, mutta ahdistuin ja turhauduin: Ongelmat ovat suuria ja monimutkaisia, eikä niihin löydy aukottomia ratkaisuja. Keitä tulisi auttaa ja kuka on luotettava auttaja? Eli mitä minun oikeastaan pitäisi tehdä?

Suon syvetessä siirryin maailman parantamisesta itseni parantamiseen. Meditaatiomaailmasta löysin nyt jo edesmenneen opettajan, ajattelijan ja aktivistin nimeltä Micheal Stone. Hänen puheistaan löysin neuvon, joka palautti minut maailman parantamisen pariin. Tuo neuvo menee näin: “Just do something, anything, just do something!”

Stonen usein käyttämä esimerkki on: Tuttavasi kohtaa sairauden, surun tai kuoleman. Mitä sinun pitäisi tehdä? Vastaus: vie hänelle ruokaa. Älä siis mieti soveliaisuutta, sitä mitä muut tekevät, sitä mitä sinulle on aiemmin tehty, tai sitä mikä olisi ”the right thing to do”. Asetu vain apua tarvitsevan tasolle ja tee jotain, ihan mitä vain, mutta tee jotain! Eräs lenkkarifirmakin on ottanut tämänkaltaisen sloganin, eikä ihme. Se fiilis, jonka tekemisestä saa, on niin paljon mahtavampi kuin mikään tunne, minkä tekemisen pohtiminen tai järkeily voi saada aikaan. Just do something!

Stonen neuvo sai minut takaisin maailman parantamisen pariin. Lahjoituskohde löytyi helposti, tai pikemmin tuntui siltä, kuin kohde olisi löytänyt minut. Tämän jälkeen olen auttanut kohdalle sattuvia ihmisiä ja eläimiä ja myös lahjoittanut rahaa useisiin erilaisiin avustuskohteisiin.

Itse en ole lahjoittanut Brother Christmas -yhdistyksen kautta, mutta minulla ei ole täysin varmaa tietoa siitä, etteivät valitsemani järjestöt ole saattaneet syyllistyä mihinkään väärinkäytöksiin. En kuitenkaan suostu antamaan epäilyksien ja pelkojen hallita elämääni, vaan valitsen hyvää kohti kulkemisen ja matkalla oppimisen.

 

Marika Makkonen
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Lääkkeitä tavaraähkyyn

By | Hetken blogi | No Comments

Joulun aikaan se taas iski: tavaraähky. Sen vaarallisimpana oireena on välinpitämättömyys. Kun tavaraa on paljon, sitä ei enää muista arvostaa.

Yritän olla tiedostava kuluttaja enkä osta turhaan. Meidän koti on kuitenkin täynnä tavaraa. Mistä se oikein kertyy? Mihin tätä kaikkea tavaraa tarvitaan?

Joulupukki toi lapsille ison kasan lahjoja, koska kouluikäisille pakettien määrä tuntuu olevan tärkeää. Onneksi sukkien ja muiden tarpeellisten lahjojen paketoiminen on sallittua. Myös kirppareilta löydetyt kirjat ja leffat ilahduttavat. Mutta tuli joulupukilta myös lisää tavaraa, joka on kivaa – ainakin hetken. Se näyttää myös tarpeelliselta, kunnes unohtuu nurkkiin.

Välttääkseni turhaa vaatteiden ylituotantoa ostan omat vaatteeni lähes pelkästään kirpputoreilta, se on periaate. Kun lapset olivat pieniä, löysin heille melkein kaikki vaatteet käytettyinä helposti ja vaivattomasti. Mutta isompien lasten vaatteiden etsimiseen tarvittaisiin aikaa, eivätkä äidin löydöt kelpaa. Viime aikoina olenkin lipsunut periaatteista. Olen shoppaillut lasten kanssa ostoskeskuksissa ja luvannut sellaisia vaatteita, joita muillakin on. Olen ajautunut ostamaan alennusmyynneissä ja päätynyt ostamaan kolme kahden hinnalla.

Myös kirppareilla voin helposti sortua ”tarvitsemaan” yhtä ja toista. Mutta nykyään en enää osaa oikein nauttia kirpputoreilla kiertelystä, koska krääsän määrä ahdistaa. Tavaroita hypistellessä tulee väistämättä pohdittua, miksi tämä kaikki on tuotettu. Ja minne tämä kaikki tavara lopulta päätyy?

Olisiko KonMari ratkaisu tavaraähkyyn? KonMari-kirjan esittelyssä kehotetaan raivaamaan ”uskomattoman tehokkaalla KonMari-menetelmällä turhat tavarat pois” ja luvataan kotiin ”kestävä järjestys”. Pitäisikö minunkin käyttää kaikki liikenevät hetket jokaisen kodistamme löytyvän tavaran kääntelemiseen ja pohtia, tuottaako esine iloa? Ei ehkä kuitenkaan.

Tavaramäärän raivaaminen ja sen hillitseminen on toki tarpeellista. Tavaroiden kärrääminen (takaisin) kirpputorille ei ole kuitenkaan kestävä ratkaisu. Tavaroiden poisheittämisen vimma kiihdyttää pahimmillaan uuden hankkimista. Tavarat eivät katoa eivätkä päädy välttämättä kenenkään iloksi, vaikka ne omasta näköpiiristä poistuvatkin.

Ongelmana ei ole kerran hankittujen tavaroiden säilyttäminen tai tavaroiden kierrättäminen. Tavaroita kuuluisi vaalia ja niiden kuuluisi kestää. Materiasta kannattaa huolehtia.

Ongelma on paljon syvemmällä tavaroiden ylituotannossa ja kysyntää ruokkivassa kulutuskulttuurissa. Tavaraähkyn juurisyynä on kasvutalouden pakko tuottaa jatkuvasti lisää ja saada ihmiset haluamaan yhä lisää uutta.

Olisiko halujen hillitseminen kestävämpi lääke tavaraähkyyn? Tai vielä laajemmin talouden kasvupakon murtaminen? Tärkeintä olisi vähentää turhaa tavaroiden tuottamista ja sitä ruokkivaa kulutuskysyntää.

Itse lääkitsen tavaraähkyn tuomaa välinpitämättömyyttä kiitollisuudella. Yritän olla kiitollinen niistä tavaroista, joita olen päättänyt hankkia. Yritän muistuttaa lapsille, että kaikki lahjat ovat aarteita, vaikka ne eivät olekaan tärkeimpiä hyvinvoinnin tai itsearvostuksen lähteitä. Hillitsen haluja myös tyytyväisyydellä: meillä on riittävästi eikä mitään puutu. Enkä hetkeäkään kuvittele, että tavaroissa mitattu yltäkylläisyys olisi oikotie onneen.

 

Tuuli Hirvilammi
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Kuva: Jerry Kiesewetter, Stocksnap

Uusien alkujen illuusio ja voima

By | Hetken blogi | No Comments

Hapuilen välitilassa matkalla joulusta uuteen vuoteen. Mietin niitä rituaaleja, jotka vien mukanani vietinpä valon juhlaa missä päin planeettaa tahansa. Jouluun liittyviä makuja ja tuoksuja. Yhteisöllisyyttä ja tuttua musiikkia. Pysähtymistä. Mystiikan ja perinteiden hipaisua. Tunnetta siitä, että jotain on päättymässä ja jotain uutta alkamassa. Samalla ymmärrän, että aika on illuusio ja hetken ikuisuus on läsnä nyt ja kalenterimme jokaisena päivänä ja kellonlyömällä.

Lahjainventaari
Vuoden viimeiset päivät herättävät minussa tarpeen tehdä inventaarin päättyvän vuoden tapahtumista. Kirjaan ne aarrekartaksi, joka on toteutunut. Uudet ihmiset, joihin ystävystyin. Tavoitteet, jotka toteutuivat tai ovat vaiheessa. Onnistumiset ja iloiset yllätykset. Haasteet, joista selvisin. Haikeat menetykset. Yhdelle aukealle piirrettyinä ja kirjattuina kuluneen vuoden muistoista tulee yksi sivu aiempien inventaarien joukkoon. Kerran vuodessa näitä inventaareja selatessa elämän rikkaus näyttäytyy kirkkaammin.

Tietoiset valinnat
Minua viehättää ajatus uusista aluista. Siinä on toivoa ja salaperäistä kutsua osallistua tulevaisuuden taikomiseen. Vuoden vaihde tuntuu loistavalta ajoitukselta kirkastaa sitä suuntaa, johon haluan kulkea. Kun yhdessä miehen kanssa teemme omat tulevaisuuskarttamme alkavalle vuodelle, nousevat merkitykselliset asiat esille. Terveys ja miten haluamme sitä vaalia. Tärkeät ihmissuhteet. Oma kasvu ja kehittyminen. Yhteisöt, joissa haluamme olla mukana vaikuttamassa. Näistä kartoista on vuosien varrella kertynyt kokoelma. Sitä selatessa huomaamme aina, etteivät kaikki toiveet ole toteutuneet siinä aikataulussa ja sillä tavoin kuin suunnittelimme. Kuitenkin suunta on tärkeä ja samat asiat korostuvat vuodesta toiseen. Piirrämme karttoja siitä, keitä olemme ja keitä haluaisimme olla. Kuka muu sen voisi meille tehdä?

Muutosvoimaa lupauksista
Kohta on aika tehdä uuden vuoden lupauksia. Kollektiivinen hyvien aikeiden imu vetää mukaansa, vaikka tiedämme hyvin, että monet aikeet vaativat uusien aloitusten voimaa yhä uudelleen ja uudelleen. Kenties useat jäävätkin vain hyviksi aikeiksi. Se ei mitätöi niiden merkitystä. Ilman visioita paremmasta tai hyviä aikeita muuttaa tottumuksiaan, ei edistystä tapahdu. Uusien alkujen leikki on hyvä keksintö. Mitä hyvää sinä toivot itsellesi? Mitä toivoisit yhteisöllesi ja miten haluat olla mukana sen tarinassa? Mitä haluaisit lahjoittaa planeetalle ja sen hyvälle huomiselle?

Onnellista Uutta Vuotta 2018. “We Make The Planet Great Again.”

Anja Kulovesi-Leino
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
Kuvat Anja Kulovesi-Leino

Tunteet ja tieto

By | Hetken blogi | No Comments

Populismi leviää. Valeuutiset saavat huomiota. Tarvitsemme tietoa. Tieto on arvokasta ja tunteet sumentavat. Tällainen tuntuu olevan jylläävä ajatusmalli. Minä pelkään tuon ajatusmallin mustavalkoisuutta.

Törmäsin tuoreeseen Long Playn mainokseen, jossa näyttelijä Tiina Lymi puhuu sivistyksen puolesta kärjistäen vallalla olevaa ajatusmallia: ”Jos ihmiseltä kysytään, kannatatko kuolemanrangaistusta, niin vastaus on, että en. Sitten jos populisti kysyy, että niin niin, mutta entä jos se juuri tappaisi sinun lastasi ja paloittelisi sitä, niin eikö se ansaitse kuoleman? Jolloin vastaat, että kyllä kyllä, näinhän se on. Koska silloin vastaat tunteella ja menet… Se on populismia.”

Populismin sekä trollien tehtailemien valeuutisten tapa vedota vastaanottajan tunteisiin tai herättää heissä tunnereaktioita ei minun mielestäni voi olla ongelma. En täten myöskään usko populismia tai valeuutisia selätettävän pysymällä kaukana tunteista ja tarjoamalla vain lisää tietoa. Päinvastoin uskon ratkaisujen löytyvän pikemminkin tiedon kohtaamisessa syntyvien tunteiden hyväksymisestä ja niiden käsittelystä.

Tiedämme Suomessakin olevan ihmisiä, joiden elämä ei ole helppoa. Tiedämme suurimman osan Suomessa myytävistä vaatteista olevan luultavasti valmistettu maaperää ja jokia turmellen sekä ihmisiä riistäen. Tiedämme joidenkin sanojemme ja tekojemme satuttavan toisia ihmisiä. Tiedämme, että tarvittaisiin lähes neljän maapallon verran luonnonvaroja, jos kaikki ihmiset kuluttaisivat suomalaisten tavoin. Tiedämme ihmisoikeuksien toteutumisessa olevan räikeitä maiden välisiä eroja. Tiedämme lautasella tarjottavan pihvin olevan jonkin tehotuotannossa ns. eläneen eläimen lihas. Tiedämme lentomatkustamisen pahentavan ilmastonmuutosta todella merkittävästi.

Kaikki tämä tieto on jo tuotettu, ja se on saavuttanut vähintäänkin suurimman osan suomalaisista. Vaikuttaako se silti yksilöiden, yhteisöjen tai yhteiskunnan tekemisiin? Anu Silfverberg avaa esseekokoelmassaan ”Luonto pakastimessa” suomalaisten yleistä tapaa jäädyttää tunteensa heidän käsitellessään luontoa koskevaa tietoa. Teoksen lukemisen jälkeen tunteista irrottautumisen järjettömyyttä minkään tiedon kohdalla ei voi olla ihmettelemättä.

Tällä logiikalla väitän siis tiedon olevan jopa turhaa, ellemme pysty kohtaamaan sen herättämiä tunteita. Aiheuttaako tieto minussa pelkoa, ahdistusta tai vihaa? Vaikeuttaako tieto elämääni vai helpottaako se sitä? Tuntuuko tieto minun mielestäni tärkeältä vai ei? Miksi? Nyt olisi korkea aika esittää näitä kysymyksiä ja antaa tiedon liikuttaa meitä.

Vaikka olen tiedon ja sen tuoman sivistyksen ehdoton kannattaja, vastustan tiedon ja tunteiden vastakkainasettelua. Jos mietitään vaikkapa päätöksentekoa ja ongelmien ratkaisemista, huomataan tietoisen päättelyn ja osittain tunteisiin pohjautuvan intuition yhteistyön merkitys, kuten Asta Raami teoksessaan ”Älykäs intuitio” meille kertoo.

Ihmisen tunnemaailma on valtava voimavara, ja tunnemaailmamme tekee meistä ihmisiä. Tieto on tarkoitettu ihmisille. Varmistakaamme, että sille on vastaanottajia.

 

Marika Makkonen
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Suihkussa ilmastonmuutoksen aikaan

By | Hetken blogi | No Comments

Tähän on tultu: ilmastonmuutos kyseenalaistaa pienimmätkin arkisimmat rutiinimme. Aiheeseen liittyvä Tuuli Hirvilammin kirjoitus Hetken blogissa synnytti vilkkaan sananvaihdon ystäväpiirissäni. Rakentavaa erimielisyyttä aiheutti se, miten paljon suihkussa käydessään pitäisi ajatella ilmastonmuutosta.

Tunnustan, että en ole kokenut suihkussa erityistä syyllisyyttä, siinä missä ystävieni kodeissa huudellaan suihkussa lotraaville Helsingin kivihiilikasoista ja torutaan lämpimän veden liikakäytöstä. Ympäristötietoisuudessani siis paljastui suihkun mentävä aukko, tai positiivisemmasta näkökulmasta katsoen arjestani löytyi yksi asia, josta en ollut ymmärtänyt olla ahdistunut.

Vaikka tuskin kukaan meistä länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa elävistä voi pestä kätensä ympäristöongelmien tuottamisen vastuusta, kallistun sille kannalle, että ilmastonmuutoksen hidastamiseen tarvittaisiin aivan toisen mittaluokan tekoja kuin lämpimien suihkujen välttämistä. Ikävä kyllä luomakunnan pelastaminen omilla pikku toimilla on mahdotonta. Siihen ei riitä edes se, että Pariisin ilmastosopimuksen allekirjoittaneet maat lunastaisivat lupauksensa. Ilmastoaktivisti Bill McKibbenin mukaan ilmasto lämpenisi siinäkin tapauksessa 3.5 astetta – ja sehän on aivan liikaa. Huomattakoon McKibbenin ilmaisseen huolensa heti sopimuksen solmimisen jälkeen; myöhemmin koitti Donald Trumpin aika ja hänen ilmoituksensa USA:n vetäytymisestä sopimuksesta.

Etenkin siksi, että maailmaa johtavat röyhkeän välinpitämättömät yksilöt, kunkin meistä on toki hyvä tehdä voitavansa. Samalla on kuitenkin jaksettava elää ja pysyä järjissään; löytää hetkiä, jolloin voi nauttia elämästä, tehdä pieniä mukavia asioita, nauraa. Masentunut ihminen ei kykene taistelemaan paremman maailman puolesta. Toisaalta masennuksen lamauttamalla ei ole voimia mennä edes suihkuun, mikä tulkittakoon ilmaston kannalta myönteiseksi asiaksi. Masentuneena ei myöskään jaksa kuluttaa eikä liikkua pitkälle kodistaan. Hyviä asioita ekologisesta näkökulmasta nämäkin, ja kenties enemmän kuin riittävä kompensaatio poliittisen vaikuttamisen vähäisyydestä.

Emmi Itäranta maalaa romaanissaan ”Memory of Water” lohduttoman kuvan tulevaisuudesta, jossa merenpinnan nousu on hukuttanut suuren osan maa-alasta, makea vesi on loppumaisillaan ja sen jakelua kontrolloi totalitäärinen sotilasdiktatuuri. Veden saaminen on kaikkialla elämän ja kuoleman kysymys, ja vesirikoksista seuraa ankarin ja lopullisin rangaistus. Vielä emme elä tuossa maailmassa. Uhkakuvista huolimatta en siis aio edelleenkään ahdistua suihkussa käymisestä. Jotain kohtuutta!

Saatte tietysti ajatella, että olen väärässä. Martin Luther King lausui kuuluisassa I have a dream -puheessaan myös näin: ”This is no time to engage in the luxury of cooling off”, tai vapaasti soveltaen: meillä ei ole varaa tunteita rauhoittavien suihkujen ylellisyyteen.

 

Tuula Helne
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Kuva: Sean Afnan on Unsplash

Ilmastonmuutos iltapalapöydässä

By | Hetken blogi | No Comments

Iltapalalla juttelemme usein koko perheen kesken kuulumisista. Silloin tällöin aiheet kiertyvät joitain reittejä ilmastonmuutokseen. Ehkä useimmiten silloin, kun haaveilemme matkoista ja mietimme niiden ilmastopäästöjä. Äitinsä maailmantuskaa ja työntekoa seuranneet lapseni nostavat itse kissan pöydälle. Kolmas- ja kuudesluokkalaiset osaavat jo esittää teräviä kysymyksiä. Onko sillä mitään merkitystä, jos me jätetään lomamatka väliin, kun kuitenkin lentomatkailu kasvaa koko ajan?

Myönnän, että olen sortunut paasaamaan tutkimustuloksista. Olen vahingossa syyllistänyt lapsiani esimerkiksi siitä, että harrastusten takia joutuu autoilemaan. Olen saanut paniikkireaktioita kauppakeskuksissa ja paheksunut ääneen kulutushysteriaa. Olen reagoinut kohtuuttoman rajusti tilanteissa, joissa ei ole tarjolla kasvisruokaa. Tunnustan siis, että olen purkanut omaa ympäristöahdistustani myös lapsiin.

Miten puhua lapsille ilmastonmuutoksesta? Open ilmasto-opas alakoululaisille listaa selkeitä ohjeita. Ensinnäkin on hyvä ottaa lapset mukaan ratkaisuihin ja toimintaan. Meidänkin lapsia on viety People’s Climate March -mielenosoituksiin, on osallistuttu Ilmastovanhempien järjestämiin tempauksiin ja tehty lumiukkoja Helsingin rautatientorilla. Ja meidän lapset ovat tykänneet mielenosoituksista, koska silloin kävellään autoteillä ja saa huutaa niin lujaa kuin haluaa.

Ymmärrän, että tieto saattaa lisätä lapsen tuskaa. Jotta toimintaan osallistuminen olisi lapsille voimaannuttavaa, pitäisi itsekin pysyä luottavaisena. Olen taiteillut sen kanssa, että osaisin piilotella omaa turhautumistani ja kärsimättömyyttäni. Miten on mahdollista, että yhä vaan marssitaan marginaalissa, vaikka globaali lämpötilan nousu on jo totta?

Ilmasto-opas neuvoo huomioimaan lapsen iän ja tiedon vastaanottamisen kyvyn. Usein neuvotaan, että pienille lapsille kannattaa kertoa ihmisten lisääntymisen salat vasta sitten, kun lapsi osaa itse kysyä. Olisiko samanlainen nyrkkisääntö hyvä ilmastoasioissa? Ei ehkä. Ilmastonäkökulmaa kannattaa tuoda esiin ilman lapsen omaehtoisia kysymyksiäkin, varovasti annostellen. Lapsille voi kertoa ilmastonmuutoksesta niin että näyttää, miten ympäristöasiat liittyvät arkipäiväisiin valintoihin. Samalla lapset oppivat ajattelemaan vaikkapa suihkussa käyntiä tai junamatkustamista ilmaston näkökulmasta.

Mutta miten löytää tasapaino? Viime keväänä olimme koko perhe Jordaniassa yhdistetyllä työ- ja lomamatkalla. Lomailun pitäisi olla perhe-elämän parasta aikaa, mutta Jordanian kaltaisessa maassa se oli vaikeaa. Miten iloita lasten kanssa uima-altaista samalla, kun itse murehtii hupenevia vesivarantoja? Miten kestää kuolevat korallit ja kertakäyttökulttuurin leviäminen? Näitä ristiriitaisia ajatuksia purin ääneen niin kauan, kunnes vanhempi lapseni pyysi lopettamaan. Hän tuli surulliseksi jatkuvasta ilmastonmuutoksen ajattelemisesta. Otin opikseni. Yritin olla murehtimatta ja heittäytyä hetkeen.

Ilmasto-oppaassa todetaan, että ilmastonmuutoksen kaltainen iso haaste voi ahdistaa lapsia. Sen yritän muistaa. Uhkakuvien vastapainoksi aikuisten pitäisi pystyä pitämään yllä positiivista toivon ilmapiiriä. Tänä syksynä kolmasluokkalaiseni totesi iltapalalla jotain, minkä jälkeen oli kuitenkin vaikea pysytellä positiivisena: ”Äiti, mä toivoisin, että en olisi syntynyt ilmastonmuutoksen aikaan.” Kyyneleitä pidätellen sain vain vastattua: ”Niin kultaseni, niin minäkin”.

(Teksti on julkaistu lasteni luvalla.)

 

Tuuli Hirvilammi
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen.

Yltäkylläisyyden ajan hyvyys ja pahuus

By | Hetken blogi | No Comments

Elämme yltäkylläisyyden aikaa, mutta olemassaolomme tarkoitus on kateissa. Satsaamme kaikin voimin asioihin, jotka eivät anna sitä, mitä ne lupaavat. Ratkaisevinta on kokemus elämän täyteydestä. Sen voi saavuttaa havahtumalla ympäriltään löytyviin arvokkaisiin asioihin, sillä olemassaolon merkitys muodostuu suhteissa ympäröivään todellisuuteen.

Hahmottelin ratkaisuja oman elämän merkitysnäköalojen avartamiseksi pitämässäni puheenvuorossa. Tervetuloa kuuntelemaan nämä ajatukseni!

 

Kiteytettynä puheessani tarjoamani ratkaisut ovat:
– systeeminen ymmärrys, järjestelmäajattelu, eheä todellisuuden tulkinta
– sosiaalisen voima, voimaannuttavat kohtaamiset, kohtaava läsnäolo
– riittävyyden ja kohtuullisuuden pohdinta, tarpeiden ja halujen erottaminen
– kokonaisvaltaisesti vastuullisen maailmasuhteen omaksuminen

 

Arto O. Salonen
Kirjoittaja ja puhuja on Hetki ry:n jäsen
Kuva: Anton Repponen

Äänite on taltiointi Arton 29.4.2017 Helsingin yliopistolla pitämästä puheenvuorosta.

Muutoksia elämänvyöhykkeellä – uskallammeko katsoa?

By | Hetken blogi | No Comments

Tähtitieteen seuraaminen on minulla verissä kodin perintönä. Joskus on melkein helpottavaa kutistaa ihmisen näennäinen herruus ja etäännyttää itsensä katsomaan ihmistoimintaa maapallolla koko universumin mittakaavassa. Olen pitkään ollut kiinnostunut ilmastotutkija James Hansenin tekemisistä, sillä hän on tutkinut myös Venusta ja sen planeettaekosysteemien muutosta ja syitä.

Ihmismielen on haastavaa käsitellä asioita, jotka ovat etäällä tulevaisuudessa. Siksi on hyvä, että meitä herätellään ekosysteemeissämme tapahtuviin muutoksiin. Tutkimusten mukaan globaalien päästöjen kääntämisen lasku-uralle tulisi tapahtua vuoteen 2020 mennessä. Sen jälkeen ilmastonmuutosta on enää vaikea pysäyttää turvalliselle tasolle ja planeettamme alkaa muuttua asuinkelvottomaksi. Stephen Hawking arvioi nykymenolla näin tapahtuvan vuoteen 2600 mennessä.

Planeettatutkimuksen näyttö kokonaisten planeettaekosysteemien muutoksista on järisyttävää seurattavaa. Paitsi Hansenin tutkimuksia olen seurannut hyvin läheltä veljeni Harry Rabbin Mars-planeetan potentiaalisen elämän visuaalista tutkimusta. Yhä enemmän tietoa on siitä, että Marsissa on ollut sekä mahdollisuudet elämälle että vähintäänkin alkeellista elämää ja että siellä on mahdollisesti myös nykyisin jonkinasteista elämää.

Uskallammeko katsoa miltä näyttää planeetta, jonka olosuhteet ovat muuttuneet suuresti ja joka kantaa enää vain alkeellista elämää? Odottaako tuo kohtalo myös meitä? Alkaa näyttää siltä, että naapurimme Mars on käynyt läpi mittavan ilmasto-olosuhteiden muutoksen.

Elämä on sitkeää. On perusteita uskoa, että elämää on jossain muodossa myös jälkeemme. On havaittu, että mikrobitasoinen elämä pärjää hyvin äärimmäisissä olosuhteissa sekä maapallolla että ulkoavaruudessa. Lohduttavaa? Panu Pihkalan kirjasta ”Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo” opin, että on muitakin kuin minä, jotka saavat lohtua ajatuksesta, että edes mikrobitasoinen elämä voisi säilyä planeetalla jälkeemme.

Haluammeko siis hurrata? Minä en sosiaalialan ammattilaisena lievästä huojennuksesta huolimatta tunne järin suurta riemua. Tiedän työnikin puolesta, mitä inhimillinen kärsimys on. On selvää, että tällaisten suurten muutosten vaiheessa ihmiset ja eläimet tulevat kohtaamaan suurta hätää ja kärsimystä. Aiommeko hyväksyä ja sallia sen? Näin teemme niin kauan, kuin emme ota ilmastokriisiä vakavasti ja ala toimia sen mukaisesti.

Elämä on paljon ihmeellisempää kuin olemme ymmärtäneetkään. Ehkä sukupolvemme saa mahdollisuuden ällistellä sitä, mitä elämä oikeastaan lopulta on. On oletettavaa, että joudumme hyvin pian tarkastelemaan perusteellisesti maailmankuvaamme ja ihmisten asemaa maailmankaikkeudessa.

Kuvat, joissa maapalloa on kuvattu avaruudesta käsin, saavat minut herkistymään. Planeettamme on vain yksinäinen kulkija äärettömässä maailmankaikkeudessa. Sen hauraasta ja ainutlaatuisesta elämästä olemme vastuussa nyt. Se mahdollisuus, että kokonainen planeetta, myös Maa-planeettamme, voi täysin muuttua elämänolosuhteitaan, ei ole science fictionia eikä paha uni vaan valitettavaa todellisuutta. Se ei ole asia, joka on etäällä meistä vaan tässä silmiemme alla, jos haluamme katsoa. Miten aiomme vaalia tätä ihanuutta, vehreyttä ja lajien runsautta, joka meillä vielä on?

Olen halunnut jo pitkään kuulla, että joku sanoisi: ”Olen pahoillani. Olen pahoillani koko ihmiskunnan puolesta”. Tätä en ole vielä kuullut kenenkään sanovan. Asiantilan mittavaa mutta lohduttavaa julkista myöntämistä, seisahtumista sekä jäljellä olevien korttien rohkeaa katsomista. Miten niillä olisi pelattava nyt?

 
Harriet Rabb
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
Kuvat: Harriet Rabb

Tila, johon Hetki syntyi

By | Hetken blogi | No Comments

Kaikki ei ole enää ennallaan. Kaipaamme elämäämme jotain syvällisempää sisältöä. Emme halua enää viimeisten vuosikymmenten malliin tavoitella uraa, palkkaa ja ulkoisia statussymboleita. Kun kaappimme pursuavat ja olemme tulleet tietoisiksi kehitysmaiden hikipajoista ja ympäristöongelmista, kuluttaminen ei tunnukaan niin kiinnostavalta. Kiire ei ole enää trendikästä. Arvostamme enemmän aikaa kuin rahaa.

Näistä nykyelämän muutossuunnista kertovat viime aikoina isoiksi kasvaneet ilmiöt. Itsestä huolehtiminen – terveellinen ruokavalio, meditaatio ja mindfulness – on jo valtavirtaa. Minimalismi näkyy niin konmarittamisen suosiossa kuin sisustuslehtien sivuillakin. Downshiftaus vuorotteluvapaan tai muun keinon merkeissä kiehtoo yhä useampia mahdollisuutena kokeilla omia siipiä uusilla alueilla tai käyttää enemmän aikaa itselle tärkeisiin asioihin kuten perheestä huolehtimiseen. Autojen, vaatteiden ja yöpymispaikkojen kohdalla jakamistalous on uutta todellisuutta.

Nämä muutokset tulevat viimeistään kreivin aikaan. Maapallon kantokyky on jo kauan sitten ylitetty niin maankäytön lisääntymisen, kasvihuonekaasujen kuin luonnon saastuttamisenkin osalta. Ihmisten kannalta tämä on ongelmallista, sillä meidän ja meitä seuraavien sukupolvien elämänedellytysten turvaaminen on vaakalaudalla. Luonnon resurssien ohella pelkoa ja pahaa mieltä herättää eritoten ihmisten eriarvoisuuden kasvu sen monissa ilmenemismuodoissaan.

Porskuttaminen eteenpäin vanhaan tapaan ei tunnu järkevältä, sillä edes me maailman rikkaimpien valtioiden joukossa emme tunnu nauttivan enää tuosta kyydistä. Itse näen Hetken jatkumona viime aikojen muutosilmiöille. Toivon Hetken voivan vahvistaa elämän merkityksellisyyden tavoittelua, minäkeskeisyydestä muiden vahvempaan huolenpitoon ja välittämiseen siirtymistä sekä kaikenlaista elämän, sen edellytysten ja mahdollisuuksien humaania haltuunottoa.

Hypätkää mukaan!

 

Marika Makkonen
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen.