All Posts By

Tuuli Hirvilammi

Turruttavaa lentomatkailua

By | Hetken blogi | No Comments

Turruttavaa lentomatkailua – mihin lensivät vatsanpohjan perhoset?

Muistatteko, miten jännittävää oli lapsena tai nuorena nousta lentokoneeseen? Ainakin itse seisoin lentokentällä nenä kiinni lentoaseman isoissa ikkunoissa ja ihmettelin ilmaan nousevia lentokoneita. Odotin koneen nousua perhosia vatsassa. Perillä taputin aina kapteenille.

Nämä muistot tuli mieleen, kun olin taannoin lentokentällä lähdössä Berliiniin. En tuntenut lähdön kihelmöintiä. Nousin koneeseen reppu selässä samalla rutiinilla kuin paikallisbussiin. Tein töitä yläilmoissa ja maltoin tuskin vilkaista ikkunasta. Lennän keskimäärin kaksi tai kolme kertaa vuodessa työ- ja lomamatkoja enkä ainakaan omassa tuttavapiirissäni ole mikään varsinainen ”frequent flyer”. Mutta jo minullekin lentämisestä on tullut turruttava rutiini.

Turtuminen ja suurten tunteiden hiipuminen ovat esimerkkejä hedonistisesta sopeutumisesta. Me olemme tottuneet lentämään ja sopeutuneet tapaan niin, että se ei enää tunnu miltään. Emme useinkaan ihmettele, miten lentäminen on ylipäätään mahdollista. Emme koe iloa ja onnea lentämisen mahdollisuudesta. Sama ilmiö näkyy esimerkiksi kahvin juonnissa tai lomamatkoissa. Ennen riitti pannukahvi, sen jälkeen suodatinkahvi ja nyt tarvitaan erikoiskahvia. Ennen riitti telttaloma Suomessa, nyt on lennettävä Malediiveille. Tavalliset uimahallit eivät ole enää mitään kylpylöiden rinnalla. Suurten tunteiden ja nautinnon kokemiseksi tarvitsemme jatkuvasti lisää ja jatkuvasti jotain uutta.

Hedonistisen sopeutumisen lietsoma kulutuksen kasvu on ristiriidassa kestävän hyvinvoinnin kanssa. Näin ovat kirjoittaneet muun muassa Milena Büchs ja Max Koch kirjassaan Postgrowth and Wellbeing. Mutta mitä sopeutumiselle voisi tehdä? Liittyykö uusien kokemusten haaliminen hyvinvointiin? Kuinka paljon hyvinvointiin tarvitaan suuria tunteita ja nautintoa? Vai onko kyse enemmänkin siitä, että meidän pitäisi oppia pois äärikokemusten tavoittelusta ja iloitsemaan siitä, mitä meillä jo on?

Tiedän, että jatkuva uutuudenhalu ruokkii tyytymättömyyttä ja nakertaa kokonaisvaltaista hyvinvointia. Toisaalta itsekin kaipaan elämääni välillä jotain uutta ja ihmeellistä. Kaipaan perhosia vatsanpohjaan. Ehkä ne palaisivat, jos tekisin isoja lentämisen kaltaisia asioita vielä nykyistä harvemmin. Jos lentäminen olisi säännellympää, sitä joutuisi oikeasti odottamaan. Jos hankkisin kirpputoreilta vaatteita harvemmin tai söisin juustoa ainoastaan poikkeustapauksissa, voisin varmasti kokea enemmän pärisyttävää uutuudenviehätystä. Uutta ja ihmeellistä voi löytyä myös luonnosta ja sen jatkuvasta uusiutumisesta. Mikä parasta: tällainen nautintojen hakeminen ja hyvinvoinnin lisääntyminen olisi sopusoinnussa kulutuksen vähentämisen kanssa.

 

Tuuli Hirvilammi
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

kuva Pexel

Elämä on todella ihmeellistä

By | Hetken blogi | No Comments

Elämä on todella ihmeellistä,
kunpa sen vain oikein ymmärtäisi

Kesällä luin vanhempieni sotien aikaista kirjeenvaihtoa. Isäni oli syntynyt vuonna 1918 ja äitini vuonna 1917. He kuuluivat siihen sukupolveen, jonka elämä alkoi kansalaissodan jaloissa ja jonka varhaisaikuisuus osui toiseen maailmansotaan. Kirjoitukseni otsikko on peräisin isäni 4.5.1940 päivätystä kirjeestä rintamalta äidilleni.

Alkuun päästyään vanhempani kirjoittivat kirjeitä toisilleen päivittäin. Nämä ”tuhat kirjettä” kertovat työstä ja opiskelusta sekä aineellisesta niukkuudesta. Kaikesta oli puutetta, mutta sosiaalinen elämä oli vilkasta. Aina joku tuli tai meni kylään. Toisilta lainattiin sitä mitä ei itsellä ollut. Sotarintamalta kerrottiin harvakseltaan kielletyistä asioista, kuten vihollisen liikkeistä, ja enemmän luetuista kirjoista tai nähdyistä elokuvista sekä puhdeaskareista ja toiveista päästä lomille. Kunpa sota loppuisi. Se oli yleinen toive.

Menneisyysmatka herätti mielessäni muistojen virran. Ymmärrän, että olen sekoitus vanhemmistani, jos kohta muistakin aineksista. Jossain määrin erikoiselta tuntui, että minä vanhana luen, mitä vanhempani nuorina tekivät ja ajattelivat. Tämä matka palautti mieleen myös laajemmin historian kulkua ja hyvinvointivaltion muotoutumista. Varhaisimpiin lapsuuteni kesämuistoihin kuuluu alituinen vasaran kalke. Valtio jakoi sodasta palanneille miehille rintamamiestontit, joille nousi mökkejä ja talojakin. Tontit olivat monille elintärkeä mahdollisuus turvata tulevaa. Perunat, porkkanat ja omenat vietiin syksyllä kaupunkikodin kellariin.

Nyt suuri osa ihmisistä on niin tottunut elämään yltäkylläisyydessä, että voi olla vaikea tajuta, miten niukkaa aineellinen elintaso tuolloin oli. Voi olla vaikea myös ymmärtää sitä, millaista on nyt olla köyhä valtavan vaurauden keskellä. Maamme on vaurastunut, mutta liikaakin. Mitenkään ihannoimatta sodan jälkeisen ajan niukkuutta, osaammeko yhteiskuntana ajatella, että suuri osa nykyisestä vauraudestamme kiihdyttää ilmaston lämpenemistä?

Kesällä katseeni oli myös tulevaisuudessa, sillä kesän korvalla 2018 lähipiirissäni syntyi uusi ihminen. Vastasyntyneen vierellä voi loputtomiin ihastella luonnon taidokkuutta. Lapsen alkuun saattaminen on jo sinänsä evoluution mainio tulos. Entäpä sitten monet yksityiskohdat: korvalehden muodot, sormet ja varpaat… Kun kolmen kuukauden ikäinen ihminen sinut nähdessään puhkeaa leveään iloiseen hymyyn ja kokeilee äänensä kantavuutta, heiluttaa jalkojaan ja käsiään, se on vuorovaikutusta. Se tarkoittaa sitä, että luonto ohjaa meitä pitämään hyvää huolta vasta maailmaan tulleista.

Sukupolvitietoisuus on yleisinhimillinen ominaisuus, joka yksilötasolla merkitsee muun muassa yhteydenpitoa lastenlasten kanssa. Tämän ajan kipein ja raskain poliittinen kysymys on se, millaisen maapallon jätämme nykyisille ja tuleville lapsipolville. Tietoa kestävämmästä kulttuurista on paljon. Se pitää ottaa haltuun yhdessä keskustellen ja panna toimeksi. Kotoutuminen kestävämpään kulttuuriin edellyttää sopua luonnon kanssa.

Ajattelun rikastaminen ja mielenkumous vapauttavat vanhoista ajattelukaavoista ja kurottuvat kohti kestävämpien elämäntapojen hahmottamista. Uudet alati kehittyvät ajatukset ja toimet voivat herättää vahvoja tunteita, puolesta ja vastaan. Siksi tarvitaan keskustelua, kaduilla ja toreilla, töissä ja kotona, missä milloinkin, ja ennen kaikkea vallan kammareissa.

Marjatta Bardy
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Arkkityypit ilmastonmuutostalkoissa

By | Hetken blogi | No Comments

Kollektiivinen huoli ilmastonmuutoksesta levisi viime viikolla kansalaisten ajatuksiin ja puheisiin IPCC:n ilmastoraportin herättämänä. Varoittavia tutkimustuloksia on julkaistu jo vuosien ajan, mutta nyt viesti ylitti tietoisuutemme kynnyksen rajummin kuin ennen. Ainakin yhden viikon ajaksi meitä kaikkia koskevasta vakavasta uhkasta tuli tärkein puheenaihe niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassakin. Kannanottoja sinkoili joka puolelta. Oli asiallisia artikkeleita, tunteisiin vetoavia kolumneja ja tietysti edelleenkin muutama epätoivoinen yritys kieltää koko ilmiö. Tiedeyhteisön yksimielisyys ja aineiston vakuuttavuus tekevät meille kuitenkin yhä vaikeammaksi paeta aihetta ja jatkaa elämää kuten ennenkin.

Koska oma riittämättömyys on yksi päällimmäisistä tunteistani, pysähdyin anelemaan arkkityypeiltä apua. Mikä niistä olisi paras kumppanini pelkojen kohtaamiseen ja oikeiden valintojen tekemiseen?

Helpoin valintani olisi käpertyä pelokkaan orvon seuraan omaan kammiooni. Olen uhri ja ulkopuolinen maailma on kohdellut minua epäoikeudenmukaisesti. Lasteni ja lastenlasteni tulevaisuus on pilattu. Huoleni taakka painaa minut kasaan. Mikseivät ymmärtämättömät poliitikot tunteneet vastuutaan? Nyt on myöhäistä tehdä mitään. Täällä Suomessa olemme liian pieniä ja voimattomia. Vastuu on kaukana itseni ulottumattomissa, väkirikkaissa ja paljon saastuttavissa maissa.

Orvon seurassa oloni muuttuu kuitenkin ahdistavaksi. On pakko tehdä jotain, ja soturin arkkityyppi on heti valmiina barrikadeille. Minun on pakko laulaa tietämättömät valeuutisten levittäjät suohon. Sivallettava terävin kommentein niitä, jotka totuutta pakenevat. Huidottava vimmatusti kaikkia toisin ajattelevia, vastuutaan pakenevia, vähätteleviä ja hiilijalanjäljestään piittaamattomia. Marssittava banderollien kanssa ja huudettava ääneni käheäksi vastuuntunnottomille päättäjille. Olen ainakin tehnyt jotain! On me ja, ne ja minun on jaksettava taistella niitä vastaan viimeiseen asti.

Soturin matkaan olisi helppo lähteä, mutta minusta tuntuu, että sitä on kokeiltu lukemattomia kertoja ilman toivottua lopputulosta. Haluaisinko tehdä pienestä lapsenlapsestani lapsisotilaan opiskelemaan vastakkainajattelua ja taistelemaan meidän joukoissamme? Tuskin. Mikä arkkityypeistä olisi parempi kumppani?

Ehkä viaton? Se, joka uskoo utopiaan, vaikka hämärä jo laskeutuu planeetan ylle. Toivoa on pidettävä yllä, muuten mitään hyvää ei tapahdu. Ehkä kerron kaikista loistavista keksinnöistä, joita on jo tehty ja tullaan varmasti tekemään. Parhaat aivot ympäri maailman työskentelevät kaiken aikaa ratkaistakseen haasteemme uusin mullistavin keinoin. Voin suunnata valokeilan sinne, missä on toimivia valintoja ja vielä toteutumattomia mahdollisuuksia. Älkää vaipuko epätoivoon. Luottakaa! Kyllä me selviämme. Ehkä täpärästi, mutta kuitenkin. Tämä arkkityyppikumppanini tuntuu mukavammalta lapsenlastanikin ajatellen.

Viattoman onnelliseen loppuun luottajan takaa joku ojentaa minulle vielä rohkaisevasti kättään. Muistan kulkeneeni vastuunsa ottavan elämäntaikurin kanssa haastavilla reiteillä ennenkin. Tämän kumppanin kanssa matkaan tulee paitsi luottamusta myös rohkeutta tarttua tuumasta toimeen tässä ja nyt. Kantamalla vastuuni ja esittämällä oikeita kysymyksiä alan löytää vastauksia. “Kuka minä olen tässä tarinassa? Mitä voin tehdä? Millaisten kumppaneiden kanssa voisin yhdessä saada enemmän aikaan?”

Elämäntaikuri on määrätietoinen, mutta hyväksyy asiat, joita ei voi muuttaa. Tämän oppaan seurassa maltan kulkea levollisemmin, mutta valppaana hetkestä seuraavaan. Kun tilanteet ovat outoja, elämäntaikuri luottaa vaistoonsa. Intuition pieni hiljainen ääni voi olla paras kompassi, kun sitä oppii käyttämään.

Tulevaisuutta tehdään valinta kerrallaan. Omalla asenteellani on suuri merkitys. Ne muut, joille haluaisin sysätä vastuun, kulkevat omien kokemustensa ja mahdollisuuksiensa polkuja. Heidän asenteitaan on vaikea muuttaa syyllistämällä tai kaatamalla tietoa heidän niskaansa odottaen heidän siksi toimivan järkevästi. Voin kenties vaikuttaa omalla esimerkilläni, mutten hyökkäämällä. Voin osallistua dialogiin siellä, missä siihen on tarvetta ja halua. Voin pyrkiä etsimään oikeaa tietoa ja välttää väärän tiedon levittämistä. Voin yrittää poimia ihmiskunnan ongelmasta yksilön kokoisia haukkapaloja, mahdollisuuksia, joihin voimavarani venyvät. Voin kantaa aikuisen vastuun oman elämäni valinnoista ja opettaa lapsilleni, että se, mitä tarvitsen ja se, mitä haluaisin ovat kaksi eri asiaa.

Kun tunnen vastuuni, ei riitä, että totean tyytyväisenä olleeni kasvissyöjä jo vuosikymmeniä tai että polkupyöräilen tai kävelen. Jokaisella meistä on vielä iso määrä arjen tekoja, joilla voimme olla mukana talkoissa. Eilisen valinnat johtivat meidät tähän, missä nyt olemme. Huominen syntyy tämän päivän valinnoista. Niitä teemme milloin pelokkaan orvon tai raivokkaan soturin, milloin utopiaan uskojan tai valppaana mahdollisuuksiin tarttuvan elämäntaikurin seurassa. Yhtä kaikki meillä kaikilla on tärkeä osasuorituksemme

 

Anja Kulovesi-Leino
kirjoittaja Hetki ry:n jäsen
kuva: Asheline Appleton

Ajasta, luovuudesta ja tiedon kuluttamisesta

By | Hetken blogi | No Comments

Muutamia vuosia sitten olin päiväkodissa harjoittelussa. Havainnoin usein lasten leikkejä, ja yksi leikki palautui mieleeni eräänä uupuneena päivänä. Ryhmä lapsia otti usein leikkiaikana hyllyltä suuren laatikon, joka oli täynnä nuken tavaroita. Laatikon sisältö kumottiin lattialle, jonka jälkeen alkoi neuvottelu siitä, kuka ottaisi minkäkin tavaran ja vaatteen. Etsittiin korkokengälle paria ja juuri tiettyä kimaltavaa mekkoa. Pengottiin ja vängättiin. Harmillisesti leikkiaika loppui ennen kuin varsinaista nukkeleikkiä ehdittiin aloittaa. Tavaraa ja valinnanmahdollisuuksia näytti olevan liikaa käytettävissä olevaan aikaan nähden.

Uupumisen hetkinä tuntuu kuin suuri laatikollinen tavaraa olisi kumottu tietomassana pääni sisään. Päivän aikana kertyneet tiedon rippeet sinkoilevat tietoisuuden reunoilla kutsuen leikkiin, ajattelun improvisaatioon ja lopulta ymmärrykseen. Leikki ei kuitenkaan voi alkaa, koska tavaroiden ja niiden antamien mahdollisuuksien määrästä on syntynyt tukos, jonka läpi mikään järkevä ajatus ei pääse virtaamaan. On organisoitava ja tehtävä laadullista valintaa. Tiedon tiheikköä on ensin harvennettava. Tämä, jos mikä, vie aikaa.

Aika on kallein resurssimme maailmassa, jossa tiedosta on tullut internetin myötä halpatavaraa. Tuotamme ja kulutamme tietoa kuin se olisi elinehto, elämän tarkoitus ja ihmisyyden mitta. Käytämme tiedon parissa puuhasteluun työajan lisäksi myös vapaa-aikamme. Linkitämme, jaamme, tykkäämme, arvostelemme, luemme, kuuntelemme ja katsomme sieltä täältä jotain johonkin liittyvää, jonka huomenna unohdamme. Yritämme muodostaa lyhyissä hetkissä mahdottoman laajoista ja monimutkaisista asiakokonaisuuksista verkostoa, joka on lopulta ohut kuin seitti. Luovat ajatteluprosessit jäävät polkemaan uupuneina paikoillaan. Se on leikin loppu.

Luovuus tulisi asettaa kasvatuksen arvopäämääräksi nykyisen välineellisen arvon korostamisen sijaan. Luovuus ei ole arvokasta vain silloin, kun sen voidaan laskea tuottavan jotain arvokasta. Kyse on kasvatuksen ja opetuksen etiikasta, niiden keinojen ja päämäärien pohdinnasta, joita kyseisellä toiminnalla haluamme edistää. Ajattelen, että luova ajattelu ja toiminta ovat ihmiselämälle perimmäisiä ja syvää merkityksen tunnetta tuottavia asioita. Ajan kanssa kerryttämämme tieto ja kokemus tiivistyvät ja painuvat ymmärryksen sedimenteiksi, jotka jalostuvat, muotoutuvat ja kiteytyvät aina uudelleen luovuuden ansiosta. Väitän, että sen sijaan, että yritämme kahmia ja tuottaa lisää tietoa älykkyytemme lisäämiseksi tai mielemme viihdykkeeksi, meidän tulisikin hyödyntää enemmän jo olemassa olevaa, luottaa enemmän siihen ainekseen, mitä olemme jo kerryttäneet ja tutkia sitä, koska se on historiamme ja lähtökohtamme. Ilman tätä tietoisuutta voimme vain harhailla puolisokeina kohti tulevaa.

 

Mirja Kallinen
Kirjoittaja on kasvatustieteen ja yhteiskuntapolitiikan opiskelija, ihmettelijä ja hyvän elämän etsijä.
Kuva Casey Horner, Unsplash

Utopiat ja ilmastonmuutos

By | Hetken blogi | No Comments

”Älkää ahdistuko, vaan etsikää ratkaisuja! Uskokaa tulevaisuuteen. Talouskasvu on hyvä juttu, koska siitä hyötyvät myös kehittyvät maat.” Sanat kuuluivat Esko Valtaojan suusta osallistuessamme Yhteinen tulevaisuus -työpajaan tänä keväänä Seinäjoella. Minä puolestani ajattelin, että pakkomielteinen kasvu lisää uusia pakkomielteisiä haluja. Siksi Valtaojan sanat ärsyttivät minua.

Valtaoja sai minut pohtimaan tulevaisuususkoa, joka ohjaa valintoja ja strategioita, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Olen ollut tunnistavinani ainakin seuraavia ilmastonmuutokseen liittyviä tulevaisuuden näkymiä:
• Ilmastonmuutos on totta, mutta se ei johdu ihmisen toiminnasta. Koska ilmastonmuutokseen ei pysty vaikuttamaan, se ei myöskään vaadi muuttamaan kulutustottumuksia.
• Ilmastonmuutos johtuu pääosin ihmisten toiminnasta, ja se on laittanut liikkeelle vakavia ketjureaktioita, mutta mitään ole enää tehtävissä. Me kuollaan tänne kaikki!
• Koska ilmastonmuutos on jumalan kädessä, ihminen ei voi sille mitään.

Onneksi olen havainnut myös edellistä toiveikkaampaa ja ratkaisukeskeisempää tulevaisuususkoa:
• Ilmastonmuutos on jumalan kädessä, mutta jumalan palveleminen tarkoittaa myös luomakunnan suojelemista.
• Ilmastonmuutosta hillitään siirtymällä jatkuvasta kasvusta kohtuutalouteen. Inhimillisiä tarpeita ei paikata statustunnuksilla, vaan tarpeet tyydyttyvät toiminnassa ja olemisessa. Tämä on minulle mieluisin näkymä. Olen tosin kuullut sitä kritisoitavan taantumuksellisuudeksi ja utopiaksikin.
• Teknologia ratkaisee ongelmat. Kasteluvettä järjestyy, hiilidioksidia sidotaan maaperään, energiaratkaisut kehittyvät ja osa ihmiskunnasta muuttaa Marsiin. Esko Valtaojan ärsyttävien sanojen jälkeen olen ajatellut, että jos teknologia pelastaa maailman, niin hyvä, vaikka mielestäni se onkin utopiaa.

Utopioita tarvitaan silloin, kun ne suuntaavat ratkaisukeskeisyyteen ja pitävät uskoa yllä. Maapallo ei kuitenkaan pelkistä utopioista piittaa. Kaiken lisäksi utopiat voivat muuttua itsepetokseksi: Koska ongelmat varmasti saadaan ratkottua, minun ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään.

Tulevaisuus saattaa tuoda ratkaisuja, mutta milloin ja mitä? Odottaessa aika kuluu ja aavikot jatkavat laajenemistaan ja jäätiköt sulamistaan.
Onneksi on heitä, jotka pelaavat jo nyt lisäaikaa tulevaisuudelle. He jättävät juustot ja lihat kauppaan, lentävät harvakseltaan, autoilevat vain välttämättömän, asuvat kohtuullisesti, sijoittavat kestäviin kohteisiin ja jaksavat puhua kestävistä valinnoista.

Hyvä utopia ohjaa toimimaan tässä hetkessä. Petollinen utopia tarjoaa muutoksen sijaan pakopaikan. Taiteillessani näiden välillä olen keksinyt itselleni mielikuvaharjoituksen “Onnistu säilyttämään kasvosi”. Se kuuluu näin:
On vuosi 20X0. Me elämme yhä. Olen jo vanha. Tilanne on äärimmäisen vakava. Teknologia tai kohtuutalous eivät ole ehtineet ratkaista ongelmia. Lajeja on kuollut sukupuuttoon, sääkatastrofit seuraavat toisiaan, ja maapallon elintila on kaventunut. Eletään jälleen yhtä kriisiä jälkiseurauksineen. Istun läheisten jälkipolvien seurassa. Joku nuorista kysyy väsyneenä: “Te tiesitte. Mitä teitte estääksenne sen, minkä tiesitte tapahtuvaksi?”

Minulla on kolme korttia: “Kielsin asian. Rakastin liikaa elintasoani.” “Siirsin vastuun muille. Uskoin, että joku muu hoitaa homman.” “Minä yritin.”
Olen päättänyt nostaa viimeisen kortin: ”Minä yritin. En ehkä riittävästi, mutta yritin.” Sitten minun ruttuista käsivarttani silitetään eikä minun tarvitse olla häpeissäni.

 

Anna-Maria Isola
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Minä voitin!

By | Hetken blogi | No Comments

Kun lapsi häviää pelissä, hänelle opetetaan, ettei siitä pidä hermostua, sillä kaikki häviävät joskus. Ja kun lapsi ei ponnisteluistaan huolimatta saa yhtä hyvää numeroa kokeesta kuin toverinsa, vanhemmat neuvovat, ettei kannata vertailla itseään muihin. Aikuiset tuntuvat kuitenkin itse unohtaneen sen, mitä lapsilleen tähdentävät. Voitonhalu ja voitosta ylpeileminen on kulttuurimme leimaavimpia piirteitä, yksi niistä asioita, joita pidetään niin itsestään selvänä, ettei niitä edes huomata kummastella.

Kesäkuinen lehtiartikkeli ”Voittajien kansa” (HS 3.6. 2018) säpsähdytti minua juuri tästä syystä. Kirjoitus rinnastaa arvostuksen ja voittamisen olettaen että kaikki ihmiset haluavat arvostusta toisten silmissä ja että voittaminen on ihmiselle tärkeä kokemus. Jutussa haastatellun sosiologi Arto Tiihosen mukaan voittamisen halu kumpuaa ihmisen pysyvästä ominaisuudesta, vertailun halusta ja hyväksytyn aseman hakemisesta. Erityisen voittoisia ihmisiä kuvanneen valokuvaaja Kaisa Rautaheimon mukaan suomalaisille voiton merkit, pokaalit ja mitalit, ovat jopa poikkeuksellisen merkityksellisiä.

Numerot ja voittaminen kuuluvat yhteen: on laskettava ja mitattava, jotta tiedetään, kuka on paras. Tiihonen katsoo, että tämä pyrkimys sopii aikamme ja ”dataistuvan” yhteiskunnan metaforaksi. Voittamisen ylikorostuneella asemalla on kuitenkin ”dataistumistakin” syvemmälle ulottuvat psykologiset, kulttuuriset ja yhteiskunnalliset juuret.

Kasvua tavoitteleva kapitalistinen talousjärjestelmä tarvitsee subjekteja, jotka jakavat sen pyrkimyksen saada vielä enemmän voittoa, pyrkiä yhä enempään, peitota kilpailijat. Voittaminen ei kuitenkaan ole kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa ollut yhtä merkityksellistä kuin omassamme, vaan on myös kulttuureja, joissa yhteinen selviytyminen ja toisten tukeminen on yksilösaavutuksia ja voittoja tärkeämpää. Ihmisen arvostus tällaisessa kulttuurissa ei synny siitä, että hän sijoittuu ensimmäiseksi, vaan siitä, että hän osoittaa hyödyllisyytensä muilla tavoin, vaikkapa kertomalla tarinoita tulen äärellä tai elättämällä perheensä. Arvostusta ja voittamista ei siis ole tarpeellista liittää yhteen, vaikka tämän päivän yhteiskunnassa niin tehdäänkin.

Kuka voittaa, kun voitto tulee? Minä eli egoni. Kuka onkaan tämä ”minä”, ja miksi juuri tämän nimenomaisen minän olisi tärkeämpää voittaa kuin jonkun toisen minän? Jokainen meistä koostuu alkuräjähdyksen ja räjähtäneiden tähtien atomeista. Miksi yhden tietyn atomikasauman voitto olisi merkityksellinen?

Yksilö, jolle voittaminen on tärkeää, on irrottanut itsensä yhteydestään kaikkeuteen. Kuten ekopsykologi David Kidner kirjoittaa, erillisyyden harhan vallassa elävien yksilöiden itseys on kypsymätöntä, vielä siemenvaiheessa. Voittoa hampaat irvessä tavoitteleva ihminen on siten minuuden kehittymisessään edelleen lapsen asteella. Pulma on, että kukaan toinen aikuinen ei kerro, että voittaminen ei ole tärkeää. Kukaan ei liioin sano, että ihminen, joka kerskuu kilpailun- ja voitonhaluillaan, tulee ylistäneeksi omaa kypsymättömyyttään.

Todellinen onnellisuus ei koskaan liity ulkoisiin tekijöihin – esineisiin tai saavutuksiin eikä edes ihmissuhteisiin – vaan kumpuaa syvemmästä alkulähteestä, joka löytyy sisältämämme.

 

Tuula Helne
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Kuva Jeremy Thomas, Unsplash

Syrjäytymisen poliittinen korrektius

By | Hetken blogi | No Comments

Saatuani kuusitoista vuotta sitten valmiiksi syrjäytymispuhuntaa problematisoivan väitöskirjan päätin pyhästi, että en enää palaa teeman pariin. Tähän asti päätös on suurin piirtein pitänyt, mutta olosuhteet muuttuvat. Viime aikoina olenkin tutkaillut sitä, mitä syrjäytymiskeskustelussa on sittemmin tapahtunut. Vastaus on: ei juuri mitään. Monista käsitettä kriittisesti ruotivista tutkimuksista huolimatta keskustelu jatkuu ja kiertää samaa kehää.

Syrjäytyminen onkin vähitellen saavuttanut suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa paradigmaattisen aseman. Syrjäytymisestä myös tehdään numero, aivan konkreettisesti: ”syrjäytyneiden” laskemisesta näyttää muodostuneen oma matematiikan haaransa, jossa laskelma on sitä onnistuneempi, mitä isompi luku saadaan.

Syrjäytymisen ehkäisemisestä on tullut poikkihallinnollinen, kaiken läpäisevä periaate. Missä olisimmekaan, jos myös kestävästä kehityksestä olisi jo tullut sellainen? Sekä syrjäytymisestä että kestävästä kehityksestä on Suomessa puhuttu nelisenkymmentä vuotta. Kestämättömän elämäntapamme ikäviin seurauksiin on kuitenkin havahduttu vakavammin vasta aivan viime aikoina ympäristöongelmien pahentuessa sellaisella vauhdilla, että niitä ei voida enää sivuuttaa. Silti epäröidään ja viivytellään; liian vähän, liian myöhään. Sitä vastoin syrjäytymisen ehkäisemisellä on ollut tulenpalava kiire vuosikymmenestä toiseen (kerrassaan outo palo), ja ”syrjäytyneiden” ympärillä puuhastelee lukematon määrä organisaatioita, säätiöitä, tutkijoita, poliitikkoja ja hallinnonaloja: onhan vastassa uhka Suomen kansalliselle menestykselle ja talouskasvun vaarantuminen.

Syrjäytyminen on aivan erilainen ongelma kuin biosfäärin tuhoutuminen. Tarkasti ottaen syrjäytyminen ei ole ongelma laisinkaan, koska ilmiötä nimeltä syrjäytyminen ei ole olemassa. On siis työttömiä, on pienituloisia, on vailla koulutuspaikkaa olevia, on sairauksista kärsiviä ihmisiä jne., mutta missä on se raja, jossa he muuttuvat ”syrjäytyneiksi”? Mielleyhtymä vie antiikin ajatteluun: on ihmisiä ja on hevosia, mutta onko kentaureja? Syrjäytyminen on suomalaiseen keskusteluun 1970-luvulla tuotu ja nopeasti muodikkaaksi muuttunut sana. ”Syrjäytyminen” on siis sosiaalinen konstruktio, ja vieläpä näppärä sellainen: on niin hallinnollisesti, poliittisesti kuin tutkimuksellisestikin helpompaa niputtaa hankalat asiat yhden sanan alaisuuteen. Käsite edustaa siis laiskaa ajattelua. Kun sana on olemassa, voidaan alkaa taittaa peistä siitä, millaisia ominaisuuksia sen piiriin kuuluvilla on. Siksi ”syrjäytyneitä” koskeva keskustelu tuo mieleen myös keskiaikaiset enkelten ominaisuuksia koskevat pohdinnat (joskin teoretisointi oli silloin filosofisesti korkeatasoisempaa).

Jos enkeleitä olisi, heille olisi luultavasti yhdentekevää, mitä heistä puhutaan. Toisin on meillä ihmisillä: sanoilla on taipumus vaikuttaa tunteisiimme ja toimintaamme. Syrjäytymispuhe on ylhäältä alaspäin katsovaa, leimaavaa, jopa halventavaa. Tällaista puhetta tuottavista käsitteistä on ollut tapana hankkiutua eroon ajan saatossa. Näin on käynyt sanalle ”neekeri”. Tuleekohan ”syrjäytyneestä” koskaan epäkorrekti ilmaus? Epäilen tämän odottelusta tulevan elämää pidempi projekti.

Neekeriongelma” oli valkoisen Amerikan tuottama rakenteellisen epätasa-arvon ja syrjinnän tila. Millainen on rakenteeltaan ja pyrkimyksiltään sellainen yhteiskunta, joka tuottaa puhetta ”syrjäytyneistä”? Lopetan näin: niin kauan kuin ”syrjäytyneistä” puhutaan, kehitys on kestämätöntä.

 

Tuula Helne
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
kuva José Martín Ramírez, Unsplash

Me ja ne 1918/2018

By | Hetken blogi | No Comments

”Työllisty, tai muuten…” Näin kenties voitaisiin tiivistää talvella ja keväällä 2018 osassa kansaa raivoa herättänyt hallituksen pyrkimys aktivoida työttömät entistä tehokkaammin. Sosiaalipoliitikko Raija Julkunen on käsitellyt teemaa akateemisemmin puheenvuorossaan ”Miten sosiaalipolitiikasta tuli työn(teon) politiikkaa” pohtimalla, onko työnteosta tullut tämän ajan sosiaalinen kysymys. Hän päätyy siihen, että olisi epätarkkaa väittää näin, sillä sosiaalipolitiikka on alun alkaenkin ollut työn tai työväenkysymyksen politiikkaa. Erona menneeseen on kuitenkin se, että työn ja pääoman ristiriidasta on siirrytty kysymykseen työn ja toimeentulon suhteesta. Samalla kansalaisten pakottaminen markkinoille ja työkeskeinen ortodoksia ovat alkaneet hallita työtä koskevia keskusteluja, ja työllisyydestä on tehty taloudellinen ja moraalinen hyvä.

Aprikoitakoon kuitenkin pölyttyneenä pidetyn luokka-ajattelun hengessä, onko työn ja pääoman ristiriita mihinkään kadonnut? Mihin osaan kansasta aktivointi kohdistuu? Keiden etua se eniten palvelee? Miksi vallassaolijat pitävät degrowth-keskustelujen näkemystä työajan lyhentämisen monista hyödyistä täysin utopistisena? Miksi on mahdotonta yhdistää visio ekologisesti kestävästä työstä työllisyyskeskusteluihin? Epäilen vastauksen löytyvän siitä työnteon ja kuluttamisen pyhästä liitosta, jota edellisessä blogikirjoituksessani kuvailin.

Täällä Pohjantähden alla on pohdittu jakolinjoja aikaisemminkin: ”Minä olen yhden asian huomannu niissä kumminkin. Ne puhuu omista asioistansa niin kun ne olisivat Suomen asioita: Meidän maanviljelyksemme ei kestä sitä. Suomen talous ei ole niin vankalla pohjalla. Kansamme toimeentulo ei salli työajan lyhentämistä. Teki niitten mieli mitä hyvänsä niin se on maan etu, kansan etu, meidän yhteiskuntamme. Ni kyllä ne siinä oikeessa ovat. Niitten yhteiskunta tää onkin ja niitten Suomi tää onkin.” Tällaisia sanoja Väinö Linna kirjoitti Koskelan Akselin suuhun; sitten kirjassa edettiinkin sisällissodan kurimukseen.

Suuren suomalaisen kertomuksen mukaan kotimaamme on sittemmin yhtenäistynyt ja ristiriidat on pyyhitty pois. Vai onko sittenkään? Vuoden 2015 eduskuntavaalien edellä Yleisradion vaalikoneessa esitettiin väite ”Suomessa on liian helppo elää sosiaaliturvan varassa”. Kokoomuksen ehdokkaista yli 80 prosenttia oli samaa mieltä. Vasemmistoliiton ehdokkaista liki 100 prosenttia oli eri mieltä. Puolueetko samankaltaisia? Ei, ääripäiden välillä on eroja! Sivumennen sanoen: on tapana puhua punavihreästä kuplasta (32 000 osumaa). Harvemmin mainitaan ”oikeistokupla” (69 osumaa). Mitä tämä kertookaan vallitsevasta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä? Kenellä on oikeus määritellä, ketkä elävät kuplassa?

Raija Julkunen kutsuu työllisyyden tavoitetta Molokin kidaksi, johon on alituiseen syötettävä lisää lapsia. Otan vapauden tulkita tätä varsin kirjaimellisesti. Yhdeksi suurimmista peloista tämän päivän Suomessa on noussut NEET-nuorten (Not in Education, Employment or Training) olemassaolo. Tavoitteena onkin heidän ”määränsä vähentäminen” (kitaan siis?). NEET-nuoret leimataan myös muitta mutkitta syrjäytyneiksi, siis yhteiskunnan viheliäiseksi, tuottamattomaksi ja ongelmalliseksi pohjasakaksi.

Nuorisotutkimusseuran raportin mukaan yli puolet ”syrjäytyneistä” NEET-nuorista pitää yhteiskuntaa enemmän tai vähemmän epäreiluna ja vain neljäsosa heistä on sitä mieltä, että päättäjät ovat kiinnostuneita nuorten asioista. Tämä ei oikeastaan ihmetytä. Kita hehkuu ja odottaa, mutta kuka puhuisi siitä, mikä sen edessä jonottavien mielessä on: elämän merkityksen löytäminen, tulevaisuudenpelot, maailman tila, ihmiseksi kasvaminen…? Voisiko aikamme sosiaaliseksi kysymykseksi nousta työllistymisen sijaan hyvinvointi?

 

Tuula Helne
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
Kuva: John Salvino, Unsplash

Rakkaudentunnustus

By | Hetken blogi | No Comments

Taidan olla rakastunut vihreään. Kehoni janoaa vihreää. Pengon vaatekaapista päälleni vihreää. Kaipaan lehtivihreää metsämaisemaa. Odotan kuumeisesti vihertävää orasta ja hentoja hiirenkorvia. Odotan sitä päivää, kun lämmenneestä maasta puskee vihreitä taimia ja nupullaan olevia versoja.

Kevään vihreässä on vetovoimaa, jota on vaikea sanoin selittää. Kun pysähdyn katselemaan pikkuruisia lehtiä, olen täysin hullaantunut. Tunnen iloa ja onnea, kun näen ympärilläni vihreää. En haluaisi lähteä vihreästä maisemasta pois ja mielialani laskee selvästi harmaassa tai elottomassa ympäristössä. Koen kaipuuta: aivan kuin rakkaani olisi jättänyt.

Tiedän, että en ole yksin. Esimerkiksi elämäntapavalmentaja Tomi Kokko kertoo liikkuvansa päivittäin luonnossa hyvinvointinsa ylläpitämiseksi. Tutkimusten mukaan yhteys viheralueisiin lisää esimerkiksi lasten psyykkistä hyvinvointia. On myös kiistatonta näyttöä siitä, miten luonnon monimuotoisuus vahvistaa terveyttä.

Usein ajatellaan, että vasta huoli ja ahdistus ilmastonmuutoksesta tai jäteongelmista saa ihmiset toimimaan. Siksi tutkimuksissa selvitetään esimerkiksi ympäristötietoisuuden ja käyttäytymisen yhteyksiä. Harvemmin muistetaan rakkauden voima. Olisiko parempi ruokkia rakkautta? Jos veisimme itsemme useammin metsään, viljelisimme puutarhapalstoja ja hoivaisimme viherkasveja, saattaisimme toimia kestävämmin. Voisimme avata silmiä vihreän kauneudelle ja hyvää tekevälle voimalle. Samalla käsittäisimme selvemmin riippuvuutemme vihreästä: ilman kasvien tuottamaa happea ei meitäkään olisi.

Uskon, että rakastuneina tiedostamme paremmin, mitä rakkaamme tarvitsee. Vihreät kasvit tarvitsevat vettä. Veden kierto taas tarvitsee ilmastonsääntelyä, jonka toimintaa ei häiritä liioilla päästöillä. Vihreät kasvit tarvitsevat ravintokiertoja ja lahottajia sekä ravinteikasta maaperää, jota ei rasiteta myrkyillä ja kemikaaleilla. Kasvit tarvitsevat myös lintuja siemeniä levittämään ja mehiläisiä kukkia pölyttämään. Lisäksi vihreä tarvitsee auringonenergiaa. Rakkaussuhde on näiden tarpeiden ja yhteyksien suojelemista.

Vihreään puhkeavassa keväässä en murehdi maailman tilaa enkä ahdistu. Mutta tiedän, että juuri rakkaus vihreään saa minut tutkimaan ympäristöhaasteita, kirjoittamaan kestävästä hyvinvoinnista ja vaikuttamaan paikallisesti. Rakkaus saa vaalimaan kaikkia elollista elämää ylläpitäviä luonnon kiertokulkuja. Rakkaudesta myös vanhemmat huolehtivat lapsistaan ja läheiset toisistaan – eivät suinkaan ahdistuksesta, pelosta tai pakosta.

 

Tuuli Hirvilammi
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
kuva Francesco Gallarotti, Unsplash

Vaarallinen vapaus

By | Hetken blogi | No Comments

Suuri osa suomalaisista vallanpitäjistä lienee sillä kannalla, että pahin kansalaistottelemattomuuden muoto on jouteliaisuudeksi nähty toiminta, olipa se sitten työttömyyttä, lyhennetyn työajan tekemistä tai lasten kotihoitoa. Aktivointitoimet, vuorotteluvapaan tiukentaminen, lomapäivien karsiminen ja muut kilpailukykysopimuksen mukaiset toimenpiteet ovat yrityksiä kitkeä joutenolon synti yhteiskunnasta. Älkäämme kuitenkaan kuvitelko, että suomalaiset kurinpitopoliitikot ja suomalainen elinkeinoelämä olisivat yksin liikkeellä tai että kyseessä olisi lujasta työmoraalistamme kumpuava kansallinen erityispiirre. Ei suinkaan: työnteon velvoite on kapitalistisen kulutusyhteiskunnan ydinominaisuus. Kuten filosofi Kate Soper on naulan kantaan osuvassa ”A New Hedonism” –julkaisussaan tähdentänyt, konsumerismille ominaisessa aikataloudessa vapaasti käytettävä aika on uhka yhteiskunnan hyvinvoinnille eikä hyvinvoinnin mahdollistaja.

Yhteys palkkatyön ja kulutuskoneiston ylläpitämisen välillä on ilmeinen: ilman rahaa ei voi kuluttaa. Ihmisten sitominen työn ikeeseen palvelee kuitenkin toistakin tarkoitusta: yksilöiden todellisen vapauden rajoittamista. Kuten Soper toteaa, mitä lujemmin ihminen on kiinni palkkatyössä, sitä vähemmän hänellä on aikaa kuvitella vaihtoehtoisia elämäntapoja, oivaltaa asioita syvemmin tai ryhtyä vastustamaan vallitsevaa järjestelmää. Varastamalla aikamme ja voimavaramme konsumeristinen järjestelmä siis estää tehokkaasti vapaan ajattelun kukoistamisen ja kriittisen opposition synnyn.

Konsumerismille tyypillistä on myös nopeuden ihannointi: uutuuksia on syydettävä markkinoille alati kiihtyvällä tahdilla. Itse asiassa koko edistyksen ajatus on konsumeristisessa aikataloudessa liitetty vauhtiin ja pikavoittojen saamiseen. Jatkuvaan nopeuteen kuuluu kuitenkin vauhtisokeaksi tuleminen. Sen seurauksena vasta nyt havahdutaan yllättyneinä merien jättiläismäisiin muovipyörteisiin ja planeetalla käynnissä olevaan biologiseen tuhoon. Vielä ei kuitenkaan ole havahduttu näkemään sitä kytkentää, joka vallitsee hektisen ja kritiikittömän työnteon sekä ympäristökatastrofien ja ihmisen hyvinvoinnin edellytysten heikentymisen välillä.

”On aika kiirettä töissä” on tämän päivän normivastaus ”Mitä kuuluu?”-kysymykseen. Kyseenalaistettakoon tästä lähin vastauksen hyväksyttävyys. Kiire on paitsi harkitsematonta myös elämää tuhoavaa. Sen sijaan jokaisessa vapaassa hetkessä elää kapinan siemen.

 

Tuula Helne
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
Kuva Stefan Gessert, Unsplash