All Posts By

Anna-Maria Isola

Utopiat ja ilmastonmuutos

By | Hetken blogi | No Comments

”Älkää ahdistuko, vaan etsikää ratkaisuja! Uskokaa tulevaisuuteen. Talouskasvu on hyvä juttu, koska siitä hyötyvät myös kehittyvät maat.” Sanat kuuluivat Esko Valtaojan suusta osallistuessamme Yhteinen tulevaisuus -työpajaan tänä keväänä Seinäjoella. Minä puolestani ajattelin, että pakkomielteinen kasvu lisää uusia pakkomielteisiä haluja. Siksi Valtaojan sanat ärsyttivät minua.

Valtaoja sai minut pohtimaan tulevaisuususkoa, joka ohjaa valintoja ja strategioita, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Olen ollut tunnistavinani ainakin seuraavia ilmastonmuutokseen liittyviä tulevaisuuden näkymiä:
• Ilmastonmuutos on totta, mutta se ei johdu ihmisen toiminnasta. Koska ilmastonmuutokseen ei pysty vaikuttamaan, se ei myöskään vaadi muuttamaan kulutustottumuksia.
• Ilmastonmuutos johtuu pääosin ihmisten toiminnasta, ja se on laittanut liikkeelle vakavia ketjureaktioita, mutta mitään ole enää tehtävissä. Me kuollaan tänne kaikki!
• Koska ilmastonmuutos on jumalan kädessä, ihminen ei voi sille mitään.

Onneksi olen havainnut myös edellistä toiveikkaampaa ja ratkaisukeskeisempää tulevaisuususkoa:
• Ilmastonmuutos on jumalan kädessä, mutta jumalan palveleminen tarkoittaa myös luomakunnan suojelemista.
• Ilmastonmuutosta hillitään siirtymällä jatkuvasta kasvusta kohtuutalouteen. Inhimillisiä tarpeita ei paikata statustunnuksilla, vaan tarpeet tyydyttyvät toiminnassa ja olemisessa. Tämä on minulle mieluisin näkymä. Olen tosin kuullut sitä kritisoitavan taantumuksellisuudeksi ja utopiaksikin.
• Teknologia ratkaisee ongelmat. Kasteluvettä järjestyy, hiilidioksidia sidotaan maaperään, energiaratkaisut kehittyvät ja osa ihmiskunnasta muuttaa Marsiin. Esko Valtaojan ärsyttävien sanojen jälkeen olen ajatellut, että jos teknologia pelastaa maailman, niin hyvä, vaikka mielestäni se onkin utopiaa.

Utopioita tarvitaan silloin, kun ne suuntaavat ratkaisukeskeisyyteen ja pitävät uskoa yllä. Maapallo ei kuitenkaan pelkistä utopioista piittaa. Kaiken lisäksi utopiat voivat muuttua itsepetokseksi: Koska ongelmat varmasti saadaan ratkottua, minun ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään.

Tulevaisuus saattaa tuoda ratkaisuja, mutta milloin ja mitä? Odottaessa aika kuluu ja aavikot jatkavat laajenemistaan ja jäätiköt sulamistaan.
Onneksi on heitä, jotka pelaavat jo nyt lisäaikaa tulevaisuudelle. He jättävät juustot ja lihat kauppaan, lentävät harvakseltaan, autoilevat vain välttämättömän, asuvat kohtuullisesti, sijoittavat kestäviin kohteisiin ja jaksavat puhua kestävistä valinnoista.

Hyvä utopia ohjaa toimimaan tässä hetkessä. Petollinen utopia tarjoaa muutoksen sijaan pakopaikan. Taiteillessani näiden välillä olen keksinyt itselleni mielikuvaharjoituksen “Onnistu säilyttämään kasvosi”. Se kuuluu näin:
On vuosi 20X0. Me elämme yhä. Olen jo vanha. Tilanne on äärimmäisen vakava. Teknologia tai kohtuutalous eivät ole ehtineet ratkaista ongelmia. Lajeja on kuollut sukupuuttoon, sääkatastrofit seuraavat toisiaan, ja maapallon elintila on kaventunut. Eletään jälleen yhtä kriisiä jälkiseurauksineen. Istun läheisten jälkipolvien seurassa. Joku nuorista kysyy väsyneenä: “Te tiesitte. Mitä teitte estääksenne sen, minkä tiesitte tapahtuvaksi?”

Minulla on kolme korttia: “Kielsin asian. Rakastin liikaa elintasoani.” “Siirsin vastuun muille. Uskoin, että joku muu hoitaa homman.” “Minä yritin.”
Olen päättänyt nostaa viimeisen kortin: ”Minä yritin. En ehkä riittävästi, mutta yritin.” Sitten minun ruttuista käsivarttani silitetään eikä minun tarvitse olla häpeissäni.

 

Anna-Maria Isola
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Minä voitin!

By | Hetken blogi | No Comments

Kun lapsi häviää pelissä, hänelle opetetaan, ettei siitä pidä hermostua, sillä kaikki häviävät joskus. Ja kun lapsi ei ponnisteluistaan huolimatta saa yhtä hyvää numeroa kokeesta kuin toverinsa, vanhemmat neuvovat, ettei kannata vertailla itseään muihin. Aikuiset tuntuvat kuitenkin itse unohtaneen sen, mitä lapsilleen tähdentävät. Voitonhalu ja voitosta ylpeileminen on kulttuurimme leimaavimpia piirteitä, yksi niistä asioita, joita pidetään niin itsestään selvänä, ettei niitä edes huomata kummastella.

Kesäkuinen lehtiartikkeli ”Voittajien kansa” (HS 3.6. 2018) säpsähdytti minua juuri tästä syystä. Kirjoitus rinnastaa arvostuksen ja voittamisen olettaen että kaikki ihmiset haluavat arvostusta toisten silmissä ja että voittaminen on ihmiselle tärkeä kokemus. Jutussa haastatellun sosiologi Arto Tiihosen mukaan voittamisen halu kumpuaa ihmisen pysyvästä ominaisuudesta, vertailun halusta ja hyväksytyn aseman hakemisesta. Erityisen voittoisia ihmisiä kuvanneen valokuvaaja Kaisa Rautaheimon mukaan suomalaisille voiton merkit, pokaalit ja mitalit, ovat jopa poikkeuksellisen merkityksellisiä.

Numerot ja voittaminen kuuluvat yhteen: on laskettava ja mitattava, jotta tiedetään, kuka on paras. Tiihonen katsoo, että tämä pyrkimys sopii aikamme ja ”dataistuvan” yhteiskunnan metaforaksi. Voittamisen ylikorostuneella asemalla on kuitenkin ”dataistumistakin” syvemmälle ulottuvat psykologiset, kulttuuriset ja yhteiskunnalliset juuret.

Kasvua tavoitteleva kapitalistinen talousjärjestelmä tarvitsee subjekteja, jotka jakavat sen pyrkimyksen saada vielä enemmän voittoa, pyrkiä yhä enempään, peitota kilpailijat. Voittaminen ei kuitenkaan ole kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa ollut yhtä merkityksellistä kuin omassamme, vaan on myös kulttuureja, joissa yhteinen selviytyminen ja toisten tukeminen on yksilösaavutuksia ja voittoja tärkeämpää. Ihmisen arvostus tällaisessa kulttuurissa ei synny siitä, että hän sijoittuu ensimmäiseksi, vaan siitä, että hän osoittaa hyödyllisyytensä muilla tavoin, vaikkapa kertomalla tarinoita tulen äärellä tai elättämällä perheensä. Arvostusta ja voittamista ei siis ole tarpeellista liittää yhteen, vaikka tämän päivän yhteiskunnassa niin tehdäänkin.

Kuka voittaa, kun voitto tulee? Minä eli egoni. Kuka onkaan tämä ”minä”, ja miksi juuri tämän nimenomaisen minän olisi tärkeämpää voittaa kuin jonkun toisen minän? Jokainen meistä koostuu alkuräjähdyksen ja räjähtäneiden tähtien atomeista. Miksi yhden tietyn atomikasauman voitto olisi merkityksellinen?

Yksilö, jolle voittaminen on tärkeää, on irrottanut itsensä yhteydestään kaikkeuteen. Kuten ekopsykologi David Kidner kirjoittaa, erillisyyden harhan vallassa elävien yksilöiden itseys on kypsymätöntä, vielä siemenvaiheessa. Voittoa hampaat irvessä tavoitteleva ihminen on siten minuuden kehittymisessään edelleen lapsen asteella. Pulma on, että kukaan toinen aikuinen ei kerro, että voittaminen ei ole tärkeää. Kukaan ei liioin sano, että ihminen, joka kerskuu kilpailun- ja voitonhaluillaan, tulee ylistäneeksi omaa kypsymättömyyttään.

Todellinen onnellisuus ei koskaan liity ulkoisiin tekijöihin – esineisiin tai saavutuksiin eikä edes ihmissuhteisiin – vaan kumpuaa syvemmästä alkulähteestä, joka löytyy sisältämämme.

 

Tuula Helne
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Kuva Jeremy Thomas, Unsplash

Syrjäytymisen poliittinen korrektius

By | Hetken blogi | No Comments

Saatuani kuusitoista vuotta sitten valmiiksi syrjäytymispuhuntaa problematisoivan väitöskirjan päätin pyhästi, että en enää palaa teeman pariin. Tähän asti päätös on suurin piirtein pitänyt, mutta olosuhteet muuttuvat. Viime aikoina olenkin tutkaillut sitä, mitä syrjäytymiskeskustelussa on sittemmin tapahtunut. Vastaus on: ei juuri mitään. Monista käsitettä kriittisesti ruotivista tutkimuksista huolimatta keskustelu jatkuu ja kiertää samaa kehää.

Syrjäytyminen onkin vähitellen saavuttanut suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa paradigmaattisen aseman. Syrjäytymisestä myös tehdään numero, aivan konkreettisesti: ”syrjäytyneiden” laskemisesta näyttää muodostuneen oma matematiikan haaransa, jossa laskelma on sitä onnistuneempi, mitä isompi luku saadaan.

Syrjäytymisen ehkäisemisestä on tullut poikkihallinnollinen, kaiken läpäisevä periaate. Missä olisimmekaan, jos myös kestävästä kehityksestä olisi jo tullut sellainen? Sekä syrjäytymisestä että kestävästä kehityksestä on Suomessa puhuttu nelisenkymmentä vuotta. Kestämättömän elämäntapamme ikäviin seurauksiin on kuitenkin havahduttu vakavammin vasta aivan viime aikoina ympäristöongelmien pahentuessa sellaisella vauhdilla, että niitä ei voida enää sivuuttaa. Silti epäröidään ja viivytellään; liian vähän, liian myöhään. Sitä vastoin syrjäytymisen ehkäisemisellä on ollut tulenpalava kiire vuosikymmenestä toiseen (kerrassaan outo palo), ja ”syrjäytyneiden” ympärillä puuhastelee lukematon määrä organisaatioita, säätiöitä, tutkijoita, poliitikkoja ja hallinnonaloja: onhan vastassa uhka Suomen kansalliselle menestykselle ja talouskasvun vaarantuminen.

Syrjäytyminen on aivan erilainen ongelma kuin biosfäärin tuhoutuminen. Tarkasti ottaen syrjäytyminen ei ole ongelma laisinkaan, koska ilmiötä nimeltä syrjäytyminen ei ole olemassa. On siis työttömiä, on pienituloisia, on vailla koulutuspaikkaa olevia, on sairauksista kärsiviä ihmisiä jne., mutta missä on se raja, jossa he muuttuvat ”syrjäytyneiksi”? Mielleyhtymä vie antiikin ajatteluun: on ihmisiä ja on hevosia, mutta onko kentaureja? Syrjäytyminen on suomalaiseen keskusteluun 1970-luvulla tuotu ja nopeasti muodikkaaksi muuttunut sana. ”Syrjäytyminen” on siis sosiaalinen konstruktio, ja vieläpä näppärä sellainen: on niin hallinnollisesti, poliittisesti kuin tutkimuksellisestikin helpompaa niputtaa hankalat asiat yhden sanan alaisuuteen. Käsite edustaa siis laiskaa ajattelua. Kun sana on olemassa, voidaan alkaa taittaa peistä siitä, millaisia ominaisuuksia sen piiriin kuuluvilla on. Siksi ”syrjäytyneitä” koskeva keskustelu tuo mieleen myös keskiaikaiset enkelten ominaisuuksia koskevat pohdinnat (joskin teoretisointi oli silloin filosofisesti korkeatasoisempaa).

Jos enkeleitä olisi, heille olisi luultavasti yhdentekevää, mitä heistä puhutaan. Toisin on meillä ihmisillä: sanoilla on taipumus vaikuttaa tunteisiimme ja toimintaamme. Syrjäytymispuhe on ylhäältä alaspäin katsovaa, leimaavaa, jopa halventavaa. Tällaista puhetta tuottavista käsitteistä on ollut tapana hankkiutua eroon ajan saatossa. Näin on käynyt sanalle ”neekeri”. Tuleekohan ”syrjäytyneestä” koskaan epäkorrekti ilmaus? Epäilen tämän odottelusta tulevan elämää pidempi projekti.

Neekeriongelma” oli valkoisen Amerikan tuottama rakenteellisen epätasa-arvon ja syrjinnän tila. Millainen on rakenteeltaan ja pyrkimyksiltään sellainen yhteiskunta, joka tuottaa puhetta ”syrjäytyneistä”? Lopetan näin: niin kauan kuin ”syrjäytyneistä” puhutaan, kehitys on kestämätöntä.

 

Tuula Helne
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
kuva José Martín Ramírez, Unsplash

Me ja ne 1918/2018

By | Hetken blogi | No Comments

”Työllisty, tai muuten…” Näin kenties voitaisiin tiivistää talvella ja keväällä 2018 osassa kansaa raivoa herättänyt hallituksen pyrkimys aktivoida työttömät entistä tehokkaammin. Sosiaalipoliitikko Raija Julkunen on käsitellyt teemaa akateemisemmin puheenvuorossaan ”Miten sosiaalipolitiikasta tuli työn(teon) politiikkaa” pohtimalla, onko työnteosta tullut tämän ajan sosiaalinen kysymys. Hän päätyy siihen, että olisi epätarkkaa väittää näin, sillä sosiaalipolitiikka on alun alkaenkin ollut työn tai työväenkysymyksen politiikkaa. Erona menneeseen on kuitenkin se, että työn ja pääoman ristiriidasta on siirrytty kysymykseen työn ja toimeentulon suhteesta. Samalla kansalaisten pakottaminen markkinoille ja työkeskeinen ortodoksia ovat alkaneet hallita työtä koskevia keskusteluja, ja työllisyydestä on tehty taloudellinen ja moraalinen hyvä.

Aprikoitakoon kuitenkin pölyttyneenä pidetyn luokka-ajattelun hengessä, onko työn ja pääoman ristiriita mihinkään kadonnut? Mihin osaan kansasta aktivointi kohdistuu? Keiden etua se eniten palvelee? Miksi vallassaolijat pitävät degrowth-keskustelujen näkemystä työajan lyhentämisen monista hyödyistä täysin utopistisena? Miksi on mahdotonta yhdistää visio ekologisesti kestävästä työstä työllisyyskeskusteluihin? Epäilen vastauksen löytyvän siitä työnteon ja kuluttamisen pyhästä liitosta, jota edellisessä blogikirjoituksessani kuvailin.

Täällä Pohjantähden alla on pohdittu jakolinjoja aikaisemminkin: ”Minä olen yhden asian huomannu niissä kumminkin. Ne puhuu omista asioistansa niin kun ne olisivat Suomen asioita: Meidän maanviljelyksemme ei kestä sitä. Suomen talous ei ole niin vankalla pohjalla. Kansamme toimeentulo ei salli työajan lyhentämistä. Teki niitten mieli mitä hyvänsä niin se on maan etu, kansan etu, meidän yhteiskuntamme. Ni kyllä ne siinä oikeessa ovat. Niitten yhteiskunta tää onkin ja niitten Suomi tää onkin.” Tällaisia sanoja Väinö Linna kirjoitti Koskelan Akselin suuhun; sitten kirjassa edettiinkin sisällissodan kurimukseen.

Suuren suomalaisen kertomuksen mukaan kotimaamme on sittemmin yhtenäistynyt ja ristiriidat on pyyhitty pois. Vai onko sittenkään? Vuoden 2015 eduskuntavaalien edellä Yleisradion vaalikoneessa esitettiin väite ”Suomessa on liian helppo elää sosiaaliturvan varassa”. Kokoomuksen ehdokkaista yli 80 prosenttia oli samaa mieltä. Vasemmistoliiton ehdokkaista liki 100 prosenttia oli eri mieltä. Puolueetko samankaltaisia? Ei, ääripäiden välillä on eroja! Sivumennen sanoen: on tapana puhua punavihreästä kuplasta (32 000 osumaa). Harvemmin mainitaan ”oikeistokupla” (69 osumaa). Mitä tämä kertookaan vallitsevasta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä? Kenellä on oikeus määritellä, ketkä elävät kuplassa?

Raija Julkunen kutsuu työllisyyden tavoitetta Molokin kidaksi, johon on alituiseen syötettävä lisää lapsia. Otan vapauden tulkita tätä varsin kirjaimellisesti. Yhdeksi suurimmista peloista tämän päivän Suomessa on noussut NEET-nuorten (Not in Education, Employment or Training) olemassaolo. Tavoitteena onkin heidän ”määränsä vähentäminen” (kitaan siis?). NEET-nuoret leimataan myös muitta mutkitta syrjäytyneiksi, siis yhteiskunnan viheliäiseksi, tuottamattomaksi ja ongelmalliseksi pohjasakaksi.

Nuorisotutkimusseuran raportin mukaan yli puolet ”syrjäytyneistä” NEET-nuorista pitää yhteiskuntaa enemmän tai vähemmän epäreiluna ja vain neljäsosa heistä on sitä mieltä, että päättäjät ovat kiinnostuneita nuorten asioista. Tämä ei oikeastaan ihmetytä. Kita hehkuu ja odottaa, mutta kuka puhuisi siitä, mikä sen edessä jonottavien mielessä on: elämän merkityksen löytäminen, tulevaisuudenpelot, maailman tila, ihmiseksi kasvaminen…? Voisiko aikamme sosiaaliseksi kysymykseksi nousta työllistymisen sijaan hyvinvointi?

 

Tuula Helne
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
Kuva: John Salvino, Unsplash

Rakkaudentunnustus

By | Hetken blogi | No Comments

Taidan olla rakastunut vihreään. Kehoni janoaa vihreää. Pengon vaatekaapista päälleni vihreää. Kaipaan lehtivihreää metsämaisemaa. Odotan kuumeisesti vihertävää orasta ja hentoja hiirenkorvia. Odotan sitä päivää, kun lämmenneestä maasta puskee vihreitä taimia ja nupullaan olevia versoja.

Kevään vihreässä on vetovoimaa, jota on vaikea sanoin selittää. Kun pysähdyn katselemaan pikkuruisia lehtiä, olen täysin hullaantunut. Tunnen iloa ja onnea, kun näen ympärilläni vihreää. En haluaisi lähteä vihreästä maisemasta pois ja mielialani laskee selvästi harmaassa tai elottomassa ympäristössä. Koen kaipuuta: aivan kuin rakkaani olisi jättänyt.

Tiedän, että en ole yksin. Esimerkiksi elämäntapavalmentaja Tomi Kokko kertoo liikkuvansa päivittäin luonnossa hyvinvointinsa ylläpitämiseksi. Tutkimusten mukaan yhteys viheralueisiin lisää esimerkiksi lasten psyykkistä hyvinvointia. On myös kiistatonta näyttöä siitä, miten luonnon monimuotoisuus vahvistaa terveyttä.

Usein ajatellaan, että vasta huoli ja ahdistus ilmastonmuutoksesta tai jäteongelmista saa ihmiset toimimaan. Siksi tutkimuksissa selvitetään esimerkiksi ympäristötietoisuuden ja käyttäytymisen yhteyksiä. Harvemmin muistetaan rakkauden voima. Olisiko parempi ruokkia rakkautta? Jos veisimme itsemme useammin metsään, viljelisimme puutarhapalstoja ja hoivaisimme viherkasveja, saattaisimme toimia kestävämmin. Voisimme avata silmiä vihreän kauneudelle ja hyvää tekevälle voimalle. Samalla käsittäisimme selvemmin riippuvuutemme vihreästä: ilman kasvien tuottamaa happea ei meitäkään olisi.

Uskon, että rakastuneina tiedostamme paremmin, mitä rakkaamme tarvitsee. Vihreät kasvit tarvitsevat vettä. Veden kierto taas tarvitsee ilmastonsääntelyä, jonka toimintaa ei häiritä liioilla päästöillä. Vihreät kasvit tarvitsevat ravintokiertoja ja lahottajia sekä ravinteikasta maaperää, jota ei rasiteta myrkyillä ja kemikaaleilla. Kasvit tarvitsevat myös lintuja siemeniä levittämään ja mehiläisiä kukkia pölyttämään. Lisäksi vihreä tarvitsee auringonenergiaa. Rakkaussuhde on näiden tarpeiden ja yhteyksien suojelemista.

Vihreään puhkeavassa keväässä en murehdi maailman tilaa enkä ahdistu. Mutta tiedän, että juuri rakkaus vihreään saa minut tutkimaan ympäristöhaasteita, kirjoittamaan kestävästä hyvinvoinnista ja vaikuttamaan paikallisesti. Rakkaus saa vaalimaan kaikkia elollista elämää ylläpitäviä luonnon kiertokulkuja. Rakkaudesta myös vanhemmat huolehtivat lapsistaan ja läheiset toisistaan – eivät suinkaan ahdistuksesta, pelosta tai pakosta.

 

Tuuli Hirvilammi
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
kuva Francesco Gallarotti, Unsplash

Vaarallinen vapaus

By | Hetken blogi | No Comments

Suuri osa suomalaisista vallanpitäjistä lienee sillä kannalla, että pahin kansalaistottelemattomuuden muoto on jouteliaisuudeksi nähty toiminta, olipa se sitten työttömyyttä, lyhennetyn työajan tekemistä tai lasten kotihoitoa. Aktivointitoimet, vuorotteluvapaan tiukentaminen, lomapäivien karsiminen ja muut kilpailukykysopimuksen mukaiset toimenpiteet ovat yrityksiä kitkeä joutenolon synti yhteiskunnasta. Älkäämme kuitenkaan kuvitelko, että suomalaiset kurinpitopoliitikot ja suomalainen elinkeinoelämä olisivat yksin liikkeellä tai että kyseessä olisi lujasta työmoraalistamme kumpuava kansallinen erityispiirre. Ei suinkaan: työnteon velvoite on kapitalistisen kulutusyhteiskunnan ydinominaisuus. Kuten filosofi Kate Soper on naulan kantaan osuvassa ”A New Hedonism” –julkaisussaan tähdentänyt, konsumerismille ominaisessa aikataloudessa vapaasti käytettävä aika on uhka yhteiskunnan hyvinvoinnille eikä hyvinvoinnin mahdollistaja.

Yhteys palkkatyön ja kulutuskoneiston ylläpitämisen välillä on ilmeinen: ilman rahaa ei voi kuluttaa. Ihmisten sitominen työn ikeeseen palvelee kuitenkin toistakin tarkoitusta: yksilöiden todellisen vapauden rajoittamista. Kuten Soper toteaa, mitä lujemmin ihminen on kiinni palkkatyössä, sitä vähemmän hänellä on aikaa kuvitella vaihtoehtoisia elämäntapoja, oivaltaa asioita syvemmin tai ryhtyä vastustamaan vallitsevaa järjestelmää. Varastamalla aikamme ja voimavaramme konsumeristinen järjestelmä siis estää tehokkaasti vapaan ajattelun kukoistamisen ja kriittisen opposition synnyn.

Konsumerismille tyypillistä on myös nopeuden ihannointi: uutuuksia on syydettävä markkinoille alati kiihtyvällä tahdilla. Itse asiassa koko edistyksen ajatus on konsumeristisessa aikataloudessa liitetty vauhtiin ja pikavoittojen saamiseen. Jatkuvaan nopeuteen kuuluu kuitenkin vauhtisokeaksi tuleminen. Sen seurauksena vasta nyt havahdutaan yllättyneinä merien jättiläismäisiin muovipyörteisiin ja planeetalla käynnissä olevaan biologiseen tuhoon. Vielä ei kuitenkaan ole havahduttu näkemään sitä kytkentää, joka vallitsee hektisen ja kritiikittömän työnteon sekä ympäristökatastrofien ja ihmisen hyvinvoinnin edellytysten heikentymisen välillä.

”On aika kiirettä töissä” on tämän päivän normivastaus ”Mitä kuuluu?”-kysymykseen. Kyseenalaistettakoon tästä lähin vastauksen hyväksyttävyys. Kiire on paitsi harkitsematonta myös elämää tuhoavaa. Sen sijaan jokaisessa vapaassa hetkessä elää kapinan siemen.

 

Tuula Helne
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
Kuva Stefan Gessert, Unsplash

Just do something

By | Hetken blogi | No Comments

Voihan velijoulut! Olin juuri saanut valmiiksi alla olevan kirjoituksen, kun Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin Brother Christmasin nimissä tehdystä hyväntekeväisyydestä. Vaikka viranomaiset eivät ole vielä tutkineet varojen väärinkäyttöä tai yhdistyksen syyllistymistä rikoksiin, jo tässä vaiheessa on selvää, että tapaus heikentää ihmisten halukkuutta osallistua rahankeräyksiin. Se tekee minut surulliseksi: ihmisten kynnys parantaa maailmaa on taas kohonnut.

Oma kynnykseni oli aiemmin kohonnut korkeaksi. Siitä kertoo tämä tarina.

Jokin aika sitten löysin itseni suosta, kun yritin keksiä parasta avustuskohdetta, jolle lahjottaisin rahaa. Koska lahjoituksen ei ollut tarkoitus olla suuri, päätin valita kohteen huolella. Halusin lahjoituksen löytävän tiensä sitä eniten tarvitseville ja vielä niin, että lahjoituksen aikaansaama vaikutus kasvaisi ajan myötä. Esimerkiksi tyttöjen koulutus jossain kehittyvässä maassa tuntui hienolta kohteelta näillä kriteereillä.

Innostuin ja syvensin etsintääni. Mietittyäni asiaa enemmän halusin valita paikallislähtöisen avustusjärjestön. Toivoin myös löytäväni jonkin pienen järjestön, joka samalla kuitenkin olisi suomalaisella mittapuulla luotettava toimija. Toki minulla oli ajatuksia sopivista maista ja ties mistä muustakin. Lopulta tähän vaiheeseen päästyäni aloin kuitenkin kyseenalaistaa löytämiäni avustusjärjestöjä ja asettamiani lähtökriteereitä: Olisiko sittenkin fiksumpaa valita isompi järjestö, jolla on myös poliittista valtaa? Tulisiko kuitenkin lahjoittaa rahaa sellaisille ihmisille, jotka kärsivät tällä hetkellä ruuan tai puhtaan veden puutteesta tai ihmisille, joilta on riistetty koti?

Aikaa kului ja kuten arvaatte, en tehnyt edes tuota pientä lahjoitusta. En siis tehnyt mitään, mutta ahdistuin ja turhauduin: Ongelmat ovat suuria ja monimutkaisia, eikä niihin löydy aukottomia ratkaisuja. Keitä tulisi auttaa ja kuka on luotettava auttaja? Eli mitä minun oikeastaan pitäisi tehdä?

Suon syvetessä siirryin maailman parantamisesta itseni parantamiseen. Meditaatiomaailmasta löysin nyt jo edesmenneen opettajan, ajattelijan ja aktivistin nimeltä Micheal Stone. Hänen puheistaan löysin neuvon, joka palautti minut maailman parantamisen pariin. Tuo neuvo menee näin: “Just do something, anything, just do something!”

Stonen usein käyttämä esimerkki on: Tuttavasi kohtaa sairauden, surun tai kuoleman. Mitä sinun pitäisi tehdä? Vastaus: vie hänelle ruokaa. Älä siis mieti soveliaisuutta, sitä mitä muut tekevät, sitä mitä sinulle on aiemmin tehty, tai sitä mikä olisi ”the right thing to do”. Asetu vain apua tarvitsevan tasolle ja tee jotain, ihan mitä vain, mutta tee jotain! Eräs lenkkarifirmakin on ottanut tämänkaltaisen sloganin, eikä ihme. Se fiilis, jonka tekemisestä saa, on niin paljon mahtavampi kuin mikään tunne, minkä tekemisen pohtiminen tai järkeily voi saada aikaan. Just do something!

Stonen neuvo sai minut takaisin maailman parantamisen pariin. Lahjoituskohde löytyi helposti, tai pikemmin tuntui siltä, kuin kohde olisi löytänyt minut. Tämän jälkeen olen auttanut kohdalle sattuvia ihmisiä ja eläimiä ja myös lahjoittanut rahaa useisiin erilaisiin avustuskohteisiin.

Itse en ole lahjoittanut Brother Christmas -yhdistyksen kautta, mutta minulla ei ole täysin varmaa tietoa siitä, etteivät valitsemani järjestöt ole saattaneet syyllistyä mihinkään väärinkäytöksiin. En kuitenkaan suostu antamaan epäilyksien ja pelkojen hallita elämääni, vaan valitsen hyvää kohti kulkemisen ja matkalla oppimisen.

 

Marika Makkonen
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Lääkkeitä tavaraähkyyn

By | Hetken blogi | No Comments

Joulun aikaan se taas iski: tavaraähky. Sen vaarallisimpana oireena on välinpitämättömyys. Kun tavaraa on paljon, sitä ei enää muista arvostaa.

Yritän olla tiedostava kuluttaja enkä osta turhaan. Meidän koti on kuitenkin täynnä tavaraa. Mistä se oikein kertyy? Mihin tätä kaikkea tavaraa tarvitaan?

Joulupukki toi lapsille ison kasan lahjoja, koska kouluikäisille pakettien määrä tuntuu olevan tärkeää. Onneksi sukkien ja muiden tarpeellisten lahjojen paketoiminen on sallittua. Myös kirppareilta löydetyt kirjat ja leffat ilahduttavat. Mutta tuli joulupukilta myös lisää tavaraa, joka on kivaa – ainakin hetken. Se näyttää myös tarpeelliselta, kunnes unohtuu nurkkiin.

Välttääkseni turhaa vaatteiden ylituotantoa ostan omat vaatteeni lähes pelkästään kirpputoreilta, se on periaate. Kun lapset olivat pieniä, löysin heille melkein kaikki vaatteet käytettyinä helposti ja vaivattomasti. Mutta isompien lasten vaatteiden etsimiseen tarvittaisiin aikaa, eivätkä äidin löydöt kelpaa. Viime aikoina olenkin lipsunut periaatteista. Olen shoppaillut lasten kanssa ostoskeskuksissa ja luvannut sellaisia vaatteita, joita muillakin on. Olen ajautunut ostamaan alennusmyynneissä ja päätynyt ostamaan kolme kahden hinnalla.

Myös kirppareilla voin helposti sortua ”tarvitsemaan” yhtä ja toista. Mutta nykyään en enää osaa oikein nauttia kirpputoreilla kiertelystä, koska krääsän määrä ahdistaa. Tavaroita hypistellessä tulee väistämättä pohdittua, miksi tämä kaikki on tuotettu. Ja minne tämä kaikki tavara lopulta päätyy?

Olisiko KonMari ratkaisu tavaraähkyyn? KonMari-kirjan esittelyssä kehotetaan raivaamaan ”uskomattoman tehokkaalla KonMari-menetelmällä turhat tavarat pois” ja luvataan kotiin ”kestävä järjestys”. Pitäisikö minunkin käyttää kaikki liikenevät hetket jokaisen kodistamme löytyvän tavaran kääntelemiseen ja pohtia, tuottaako esine iloa? Ei ehkä kuitenkaan.

Tavaramäärän raivaaminen ja sen hillitseminen on toki tarpeellista. Tavaroiden kärrääminen (takaisin) kirpputorille ei ole kuitenkaan kestävä ratkaisu. Tavaroiden poisheittämisen vimma kiihdyttää pahimmillaan uuden hankkimista. Tavarat eivät katoa eivätkä päädy välttämättä kenenkään iloksi, vaikka ne omasta näköpiiristä poistuvatkin.

Ongelmana ei ole kerran hankittujen tavaroiden säilyttäminen tai tavaroiden kierrättäminen. Tavaroita kuuluisi vaalia ja niiden kuuluisi kestää. Materiasta kannattaa huolehtia.

Ongelma on paljon syvemmällä tavaroiden ylituotannossa ja kysyntää ruokkivassa kulutuskulttuurissa. Tavaraähkyn juurisyynä on kasvutalouden pakko tuottaa jatkuvasti lisää ja saada ihmiset haluamaan yhä lisää uutta.

Olisiko halujen hillitseminen kestävämpi lääke tavaraähkyyn? Tai vielä laajemmin talouden kasvupakon murtaminen? Tärkeintä olisi vähentää turhaa tavaroiden tuottamista ja sitä ruokkivaa kulutuskysyntää.

Itse lääkitsen tavaraähkyn tuomaa välinpitämättömyyttä kiitollisuudella. Yritän olla kiitollinen niistä tavaroista, joita olen päättänyt hankkia. Yritän muistuttaa lapsille, että kaikki lahjat ovat aarteita, vaikka ne eivät olekaan tärkeimpiä hyvinvoinnin tai itsearvostuksen lähteitä. Hillitsen haluja myös tyytyväisyydellä: meillä on riittävästi eikä mitään puutu. Enkä hetkeäkään kuvittele, että tavaroissa mitattu yltäkylläisyys olisi oikotie onneen.

 

Tuuli Hirvilammi
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Kuva: Jerry Kiesewetter, Stocksnap

Uusien alkujen illuusio ja voima

By | Hetken blogi | No Comments

Hapuilen välitilassa matkalla joulusta uuteen vuoteen. Mietin niitä rituaaleja, jotka vien mukanani vietinpä valon juhlaa missä päin planeettaa tahansa. Jouluun liittyviä makuja ja tuoksuja. Yhteisöllisyyttä ja tuttua musiikkia. Pysähtymistä. Mystiikan ja perinteiden hipaisua. Tunnetta siitä, että jotain on päättymässä ja jotain uutta alkamassa. Samalla ymmärrän, että aika on illuusio ja hetken ikuisuus on läsnä nyt ja kalenterimme jokaisena päivänä ja kellonlyömällä.

Lahjainventaari
Vuoden viimeiset päivät herättävät minussa tarpeen tehdä inventaarin päättyvän vuoden tapahtumista. Kirjaan ne aarrekartaksi, joka on toteutunut. Uudet ihmiset, joihin ystävystyin. Tavoitteet, jotka toteutuivat tai ovat vaiheessa. Onnistumiset ja iloiset yllätykset. Haasteet, joista selvisin. Haikeat menetykset. Yhdelle aukealle piirrettyinä ja kirjattuina kuluneen vuoden muistoista tulee yksi sivu aiempien inventaarien joukkoon. Kerran vuodessa näitä inventaareja selatessa elämän rikkaus näyttäytyy kirkkaammin.

Tietoiset valinnat
Minua viehättää ajatus uusista aluista. Siinä on toivoa ja salaperäistä kutsua osallistua tulevaisuuden taikomiseen. Vuoden vaihde tuntuu loistavalta ajoitukselta kirkastaa sitä suuntaa, johon haluan kulkea. Kun yhdessä miehen kanssa teemme omat tulevaisuuskarttamme alkavalle vuodelle, nousevat merkitykselliset asiat esille. Terveys ja miten haluamme sitä vaalia. Tärkeät ihmissuhteet. Oma kasvu ja kehittyminen. Yhteisöt, joissa haluamme olla mukana vaikuttamassa. Näistä kartoista on vuosien varrella kertynyt kokoelma. Sitä selatessa huomaamme aina, etteivät kaikki toiveet ole toteutuneet siinä aikataulussa ja sillä tavoin kuin suunnittelimme. Kuitenkin suunta on tärkeä ja samat asiat korostuvat vuodesta toiseen. Piirrämme karttoja siitä, keitä olemme ja keitä haluaisimme olla. Kuka muu sen voisi meille tehdä?

Muutosvoimaa lupauksista
Kohta on aika tehdä uuden vuoden lupauksia. Kollektiivinen hyvien aikeiden imu vetää mukaansa, vaikka tiedämme hyvin, että monet aikeet vaativat uusien aloitusten voimaa yhä uudelleen ja uudelleen. Kenties useat jäävätkin vain hyviksi aikeiksi. Se ei mitätöi niiden merkitystä. Ilman visioita paremmasta tai hyviä aikeita muuttaa tottumuksiaan, ei edistystä tapahdu. Uusien alkujen leikki on hyvä keksintö. Mitä hyvää sinä toivot itsellesi? Mitä toivoisit yhteisöllesi ja miten haluat olla mukana sen tarinassa? Mitä haluaisit lahjoittaa planeetalle ja sen hyvälle huomiselle?

Onnellista Uutta Vuotta 2018. “We Make The Planet Great Again.”

Anja Kulovesi-Leino
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
Kuvat Anja Kulovesi-Leino

Tunteet ja tieto

By | Hetken blogi | No Comments

Populismi leviää. Valeuutiset saavat huomiota. Tarvitsemme tietoa. Tieto on arvokasta ja tunteet sumentavat. Tällainen tuntuu olevan jylläävä ajatusmalli. Minä pelkään tuon ajatusmallin mustavalkoisuutta.

Törmäsin tuoreeseen Long Playn mainokseen, jossa näyttelijä Tiina Lymi puhuu sivistyksen puolesta kärjistäen vallalla olevaa ajatusmallia: ”Jos ihmiseltä kysytään, kannatatko kuolemanrangaistusta, niin vastaus on, että en. Sitten jos populisti kysyy, että niin niin, mutta entä jos se juuri tappaisi sinun lastasi ja paloittelisi sitä, niin eikö se ansaitse kuoleman? Jolloin vastaat, että kyllä kyllä, näinhän se on. Koska silloin vastaat tunteella ja menet… Se on populismia.”

Populismin sekä trollien tehtailemien valeuutisten tapa vedota vastaanottajan tunteisiin tai herättää heissä tunnereaktioita ei minun mielestäni voi olla ongelma. En täten myöskään usko populismia tai valeuutisia selätettävän pysymällä kaukana tunteista ja tarjoamalla vain lisää tietoa. Päinvastoin uskon ratkaisujen löytyvän pikemminkin tiedon kohtaamisessa syntyvien tunteiden hyväksymisestä ja niiden käsittelystä.

Tiedämme Suomessakin olevan ihmisiä, joiden elämä ei ole helppoa. Tiedämme suurimman osan Suomessa myytävistä vaatteista olevan luultavasti valmistettu maaperää ja jokia turmellen sekä ihmisiä riistäen. Tiedämme joidenkin sanojemme ja tekojemme satuttavan toisia ihmisiä. Tiedämme, että tarvittaisiin lähes neljän maapallon verran luonnonvaroja, jos kaikki ihmiset kuluttaisivat suomalaisten tavoin. Tiedämme ihmisoikeuksien toteutumisessa olevan räikeitä maiden välisiä eroja. Tiedämme lautasella tarjottavan pihvin olevan jonkin tehotuotannossa ns. eläneen eläimen lihas. Tiedämme lentomatkustamisen pahentavan ilmastonmuutosta todella merkittävästi.

Kaikki tämä tieto on jo tuotettu, ja se on saavuttanut vähintäänkin suurimman osan suomalaisista. Vaikuttaako se silti yksilöiden, yhteisöjen tai yhteiskunnan tekemisiin? Anu Silfverberg avaa esseekokoelmassaan ”Luonto pakastimessa” suomalaisten yleistä tapaa jäädyttää tunteensa heidän käsitellessään luontoa koskevaa tietoa. Teoksen lukemisen jälkeen tunteista irrottautumisen järjettömyyttä minkään tiedon kohdalla ei voi olla ihmettelemättä.

Tällä logiikalla väitän siis tiedon olevan jopa turhaa, ellemme pysty kohtaamaan sen herättämiä tunteita. Aiheuttaako tieto minussa pelkoa, ahdistusta tai vihaa? Vaikeuttaako tieto elämääni vai helpottaako se sitä? Tuntuuko tieto minun mielestäni tärkeältä vai ei? Miksi? Nyt olisi korkea aika esittää näitä kysymyksiä ja antaa tiedon liikuttaa meitä.

Vaikka olen tiedon ja sen tuoman sivistyksen ehdoton kannattaja, vastustan tiedon ja tunteiden vastakkainasettelua. Jos mietitään vaikkapa päätöksentekoa ja ongelmien ratkaisemista, huomataan tietoisen päättelyn ja osittain tunteisiin pohjautuvan intuition yhteistyön merkitys, kuten Asta Raami teoksessaan ”Älykäs intuitio” meille kertoo.

Ihmisen tunnemaailma on valtava voimavara, ja tunnemaailmamme tekee meistä ihmisiä. Tieto on tarkoitettu ihmisille. Varmistakaamme, että sille on vastaanottajia.

 

Marika Makkonen
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen