All Posts By

Tuula Helne

Painajainen ja unelma

By | Hetken blogi | No Comments

Tiedättehän Matrix-elokuvan? Siinä ihmisten kokema maailma onkin virtuaalitodellisuutta; oikeassa todellisuudessa ihmiset tuottavat letkuihin kytkettyinä energiaa maailmaa hallitseville koneille. Olen viime aikoina ajatellut, että myös valkokankaan ulkopuolella eletään keinotodellisuudessa, olipa sen muotona ”reality”-ohjelmiin uppoutuminen, some-päivitysten kuplissa leijuminen, verkkokaupan verkkoon jääminen tai vain aivan tavallinen arki ruuan alkuperän piilottavissa supermarketeissa käymisineen. Tämä todellisuuspakoinen elämä ei kuitenkaan ole koneiden luomaa vaan omaa aikaansaannostamme. En osaa päättää, onko syynä lajillemme tyypillinen henkinen laiskuus vai alitajuinen yritys välttää kohtaamasta todellisuutta sellaisena kuin se tällä planeetalla niin monilta osin ilmenee – painajaisena. Luultavasti kumpikin selitys pätee.

En itsekään haluaisi nähdä puutaloidylliäni kauemmas. En välittäisi tietää koneiden jatkeiksi valjastetuista eläimistä, Meksikonlahden muovisaasteesta, hyönteiskadosta, Syyrian sodasta enkä siitä, kuinka oikeistopopulismi ja rasismi leviävät samaa tahtia ilmastonmuutoksen aiheuttamien metsäpalojen kanssa tai kuinka ison maan presidenttinä häärää luonnehäiriöinen ihminen. Niinpä pakenen mielelläni tv:n maailmaan. Katson sarjoja, jotka tapahtuvat somissa englantilaisissa pikkukylissä aikana, joka oli nykyistä viattomampi. Seuraan dokumentteja, jotka kertovat taiteen historiasta pikemmin kuin kestämättömästä ruokajärjestelmästä. Nautin elokuvista, joissa ei sodita eikä tapeta vaan keskustellaan sivistyneesti kartanomiljöössä. Katson kaikkea sellaista, joka ei tapahdu juuri nyt, tässä hetkessä. Todellisuus on minulle liikaa.

Silti se iskee, äkkiarvaamatta ja kovaa. Sitä istuu junassa matkalla kotiin, ei jaksa tehdä töitä, avaa verkkolehden, tippuu mustaan aukkoon, muistaa saastekuolemat tai kuudennen sukupuuttoaallon; juuri sen, josta on puhunut seminaarialustuksessaan, mutta koossa pysyäkseen henkistä etäisyyttä pitäen. Olisi varottava varomattomia hetkiä, joina kipu pääsee kouraisemaan vatsanpohjaa ja puristamaan sydäntä. Joku vei palan itsestäni; junan ikkunan takana jäätynyt maisema.

Sanotaan usein − ja minä sanon usein – että maailman muuttamiseksi tarvitaan positiivinen visio. Ei Martin Luther Kingkään saanut joukkoja taakseen sanomalla ”I have a nightmare” vaan lausumalla ”I have a dream”. Haastan tämän: entä jos muutos syntyy vain kohtaamalla se painajainen, jossa elämme tai joka uhkaa meitä nopeammin kuin tahdomme tietää? Onko niin, että ainoa positiivinen visio, joka meillä voi enää olla, on unelma maailmasta, joka ei olisi painajainen?

 

 
Tuula Helne
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen.

Hetki lyö

By | Hetken blogi | No Comments

Koska en osaa luopua sanomalehden lukemisesta, aamut ovat usein yhtä tuskaa. Leppoisa herätys jää haaveeksi todellisuuden lyödessä päin kasvoja: mikromuovia löytyy jo hanavedestä, merisuola on muovin saastuttamaa, koralleja on kuollut luultua enemmän. Ja niin edelleen. Ahdistus kasvaa, kun nämä uutiset asettaa koko lehden sisältöä vasten. Luonnon tuhoa ja ilmastonmuutosta koskevia uutisia on sivumääräisesti vähän. Sen sijaan palstatilaa annetaan jutuille, joissa joko synkistellään liian alhaisiksi koettuja kasvulukemia tai uutisoidaan itsestään selvän myönteisesti arvioista, joissa talous kasvaa.

Viime aikoina mieltäni on kuohuttanut etenkin hallituksen biotalouslinjaus. Hallitus on runnonut lisähakkuita läpi ympäristöjärjestöjen ja tiedeyhteisön protesteista huolimatta (julkilausuma), mikä on saanut Trump-kritiikin totuudenjälkisestä ajasta kuulostamaan varsin kotoisalta. Mukaan Suomen hallituksen ja metsäteollisuuden ajamaan ilmastonmuutoksen edistämiseen saatiin lobatuksi Euroopan parlamenttikin, europarlamentaarikko ja presidenttiehdokas Nils Torvaldsin kuvaaman ”talvisodan hengessä” käydyn kamppailun jälkeen. Sikäli osuva vertaus, että sodassakin tuhottiin metsiä ja tapettiin niiden asukkeja.

Yhteyttä talouden kasvun ja maapallon saastuttamisen välillä ei sanomalehteni artikkeleissa saati politiikassa hahmoteta, vaan nämä prosessit esitetään toisistaan irrallisina. Maapallo on kuitenkin yksi ja jakamaton.

Sinivihreä planeettamme on neljän ja puolen miljardin vuoden ikäinen. Ihminen on tallannut sen pintaa parisen sataa tuhatta vuotta. Olemme siis kansoittaneet maata vaivaiset 0,004 prosenttia sen eliniästä. Jos maapallon aika tiivistettäisiin vuorokaudeksi, astuimme ajanlaskuun silloin, kun aikaa oli jäljellä enää noin minuutin verran (video). Tässä lyhyessä ajassa olemme saaneet aikaan niin paljon hävitystä, että tiedemiehet ovat katsoneet aiheelliseksi alkaa puhua uudesta geologisesta aikakaudesta, antroposeenistä, ihmisen ajasta. Ja miten me sen olemmekaan käyttäneet!

Lääketieteessä selvitetään, miten ihmisten elinikää voitaisiin pidentää. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi. Luettuani Mikael Nikun kirjoituksen herraonnesta, löysin yhden perustelun: maapallolla ei ole ollut herraonnea, koska evoluutio on suosinut luonnonvarojen riistäjiä, jotka ovat liian lyhytikäisiä nähdäkseen tekojensa seuraukset. Ajatuskoe: mitä jos ihminen eläisi 10 000 vuotta?

Helsingin Sanomat on ottanut asiakseen järjestää ”taloudenpuolustuskursseja”. Kuka suojelisi luontoa taloudelta ja järjestäisi luonnonpuolustuskurssin?

 
Tuula Helne
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen.