Monthly Archives

syyskuu 2019

Masennuskamppailua

By | Hetken blogi | No Comments

Masennus on uusi kansantauti. Yksi jos toinenkin kulkee mielialalääkkeiden voimin. Masennuksesta puhutaan julkisesti ehkä vapaammin kuin ennen, mutta se tulkitaan edelleenkin lähinnä yksilölliseksi oireeksi. Siksi emme onnistu näkemään erilaisia suhteita ja kulttuurisia ajovoimia, jotka meitä uuvuttavat. Mikä meitä masentaa?

Ensinnäkin masennuksen taustalla on mieli: psyyken rakenne ja eriasteiset persoonallisuushäiriöt, jotka vaikeuttavat sosiaalisia suhteita ja toimintakykyä. Toisin kuin usein ajatellaan, mieleen liittyvät häiriöt eivät ole yksilöllisiä. Päinvastoin, erilaisista kriiseistä ja kasvukivuista johtuvat vaikeudet ovat selvästi relationaalisia: ne kertovat, miten vahvasti erilaiset suhteet vaikuttavat mielen rakentumiseen, selviytymiskeinoihin tai itseä koskeviin uskomuksiin. Se, miten ja minkälaisissa suhteissa mieli rakentuu, vaikuttaa vielä aikuisenakin. Se selittää myös eroja sen suhteen, miksi jotkut selviävät paremmin ja kestävät stressiä, kun taas toiset uupuvat. Siksi tarvitaan enemmän ymmärrystä niitä kohtaan, joiden polku on ollut kuoppainen.

Toiseksi masennusdiagnooseja lisäävät suorittamisen kulttuuri ja mentaaliset mallit, jotka tuntuvat vaativan ihmetekoja ja yli-inhimillisiä suorituksia. On vaikea sanoa, onko kyse enemmän puhetavoista, sosiaalisesta vertailusta ja sisäistetyistä vaatimuksista vai siitä, että meidän olisi oikeasti monessa työssä pakko suorittaa yhä enemmän esimerkiksi työsuhteen turvaamiseksi.

Suorittamisen kulttuurissa pysytteleminen ajaa helposti ahdistukseen. Itsekin ihmettelen usein, miksi olen valinnut työn, jossa on jatkuva paine tuottaa uutta tietoa, esittää tuloksia ja julkaista. En nimittäin pidä siitä tunteesta, kun työmäärä, lähestyvät määräajat ja kaikki keskeneräiset asiat kuristavat kaulaa niin paljon, että tuskin pystyy hengittämään. Stressi on kuin kulttuurinen kiristyspanta, jonka olemme jostain syystä suostuneet ottamaan.

Kolmanneksi on masennukseen syöksevä maailmantuska. Mielen sietokyky on koetuksella, kun tiedostaa maailman tilan huolestuttavat kehityskulut, tunnistaa reaalipolitiikan lainalaisuudet ja samaan aikaan yrittää visioida ja unelmoida kestävämmästä yhteiskunnasta. Muistan monta ahdistuksen täyttämää päivää, jolloin olen yhtäkkiä nähnyt kirkkaasti, miten koko hullu arkitodellisuutemme on täydellisessä ristiriidassa nykyistä kestävämmän talouden ja elämäntavan kanssa.

Miten voimattomalta tuntuukaan, kun näkee ristiriidan, mutta ei löydä keinoja siihen vaikuttamiseen. On rankkaa elää tietäen, että toimii jatkuvasti toisin kuin toivoisi. On masentavaa elää yhteiskunnassa, joka lietsoo luontoa riistävää kulutusta. Koen fyysistä tuskaa siitä, että lajit hupenevat sukupuuttoon ja koralliriutat menettävät väriloistonsa. Ne eivät ole etäisiä asioita, jos kokee olevansa kiinteästi osa maapallolla kuhisevaa elämää. Miten voi hymyillä ja säilyä toimintakykyisenä, kun elämän edellytykset ovat uhattuina?

Masennus väijyy kuin syöksykierre. Elämä on voimattomuuden ja toivottomuuden kanssa kamppailemista. Miten kamppailussa pärjää? Olen vähitellen opetellut madaltamaan itseeni kohdistamia vaatimuksia. Maailmantuskaa parantelen laittamalla asioita mittasuhteisiin: mietin maapallon miljoonia vuosia ennen ihmistä. Lohduttaudun ajattelemalla, että ilmasto on ennenkin muuttunut ja että jos ihmislaji katoaa maapallolta, elämä kuitenkin jatkuu. Tajuan, että kaikkien suurten kehityskulkujen keskellä juuri minun harteillani lepäävä taakka maailman muuttamiseksi on ylimitoitettu. Miksi ahdistua asioista enempää kuin niihin pystyy vaikuttamaan? Vaikeina hetkinä tiskaan, pyykkään tai työnnän kädet multaan; se juurruttaa. Vaikka kaikki tekemätön työ tuntuu kaatuvan päälle, hengitän syvään. Määrään itselleni yöpaita-aamuja ja suljen kaikki viestikanavat.

Unelmoin siitä, että me yhdessä osaisimme puuttua paremmin masennuksen taustavoimiin. Meidän ei tarvitse alistua siihen, että ahdistus, stressi ja jatkuva merkityksettömyyden tunne kuuluvat elämään. Masennuksesta voi vapautua – yhdessä.

 

Tuuli Hirvilammi
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen