Hetken blogi

Ilmastorealisaatio

3.3.2019

Suhtautuminen ilmastonmuutoksen on Suomessa muuttunut viimeisen vuoden aikana. Asiaan on herätty yhä laajemmin. Jännitteet ovat osittain voimistuneet, mutta on myös ilmaantunut monia uusia toivon merkkejä. Esitän tilanteesta kolme päähuomiota.

Ensinnäkin ilmastonmuutos on viimeinkin tullut lähelle. Syksyllä 2018 julkaistu ilmastopaneeli IPCC:n raportti oli lopullinen herätys.

Tätä käännettä voi kutsua ilmastorealisaation hetkeksi. Täydemmän kieltämisen ja ohittamisen vaihe on nyt ohi, ja elämme suruun tai järkytykseen liittyvän prosessin vaiheita: suuttumusta, masennusta, ”kaupankäyntiä” ja vähättelyä. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat pitää etäisyyttä ilmastonmuutokseen, sillä se on viheliäinen ja tuskaa tuottava asia. Jos kuitenkin riittävän moni meistä laittaa päänsä pensaaseen, huonosti käy.

Merkittävä viime syksyn muutos on se, että ilmastonmuutokseen liittyvä sosiaalisesti rakentunut vaikeneminen (socially constructed silence) on suurelta osin murtunut. Ilmastonmuutoksesta puhutaan jopa busseissa. Kun asia saadaan osaksi julkista keskustelua ja yhteistä todellisuutta, on mahdollisuus muutokseen. Tilanne on kuitenkin haastava. Monet ihmiset ovat avanneet mielensä ovet, mutta he seisovat ovensuussa ja miettivät, uskaltavatko pitää ovensa auki. Yhteiskunnallisten toimenpiteiden hitaus ahdistaa, ja uutisten seuraaminen voi vahvistaa epätoivoa. Tilanne vaatii paljon psyykkistä sietokykyä.

Monenlaista kaupankäyntiä eli tietynlaista ehtojen neuvottelemista esiintyy. Ihmiset yrittävät muokata tilannetta psyykkisesti helpompaan suuntaan. Tämä ilmenee esimerkiksi sellaisissa kommenteissa, joissa osittain hyväksytään ilmastonmuutos, mutta yritetään neuvotella suomalaisille paremmat ehdot tilanteen suhteen: ”Ehkä meidän ei sittenkään täällä tarvitsisi muuttua niin paljon?”

Toinen päähuomio on se, että jännitteet ja erilaiset puolustusmekanismit ovat voimistuneet. Energialataukset särisevät uudella tavalla ilmassa. Ilmastonmuutos vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin: esimerkiksi perheenjäsenten välille voi tulla säröjä siitä, että osa haluaa enemmän elämäntapamuutoksia ja toiset vastustavat tätä. Myös yhteiskunnallisten ryhmittymien väliset suhteet voivat saada uusia jännitteitä. Esimerkiksi ehdotukset nopeista poliittisista toimista, kuten Liikenne- ja viestintäministeriön syksyllä 2018 julkaistu raportti, herättävät paljon vastustusta.

Osa energiasta on kanavoitunut vaikuttamisyrityksiin. Syksyllä nähtiin tähän asti suurin ilmastomarssi, ja eduskuntatalon edessä on istunut väkeä joka perjantai. Osa reaktioista on kuitenkin ollut vahvan defensiivisiä. On pyritty kiinnittämään huomio johonkin ongelmalliseen (sivu)seikkaan, jotta itse asia pysyisi loitommalla. Kuvaava esimerkki oli WWF Suomen julkaisema raportti lajikadosta. Raportissa oli tarkkuusvirhe, joka oli syytäkin korjata, mutta asia – sukupuuttoon kuolevien lajien määrä – pysyi samana. Kuitenkin mediassa tartuttiin nimenomaan tarkkuusvirheeseen ja WWF:ää syytettiin esimerkiksi rahastushalusta. Reaktion tietty epärationaalisuus herätti ajatuksen puolustautumismekanismista. Aivan kuin kommentoijat olisivat halunneet huutaa: ”En tahdo kuulla tätä ahdistavaa asiaa – ja siksi takerrun muotovirheeseen!”

Kolmas päähuomio liittyy toivon heräämiseen: hyvin erilaiset toimijat suuryrityksistä urheiluseuroihin ovat ryhtyneet entistä kunnianhimoisempiin ilmastotoimiin. Päästöjä ei ole vielä vähennetty riittävästi, mutta jos ihmisten yrityksiin suhtaudutaan penseästi, mitä sillä voitetaan? Kaikki alkaa jostakin, ja jokainen teko voi johtaa toisiin. Valtamerikin koostuu pienistä pisaroista.

Niin kutsuttu ilmastoahdistus ei ole varsinaisesti sairaus, vaan merkki siitä, että ilmastoasioissa tulisi saada enemmän aikaan. Turhan voimakas ja lamauttava ilmastoahdistus on toki ongelma. Onneksi on syntynyt uudenlaista toimintaa myös ilmastotunteiden käsittelyyn: taidenäyttelyitä, työpajoja, ja esimerkiksi Mielenterveysseuran paikallistoimintaa.

Jotta voisimme elvyttää elinvoimaamme ilmastonmuutoksen keskellä, meidän on uskaltauduttava kohtaamaan sekä tosiasiat että tunteemme. Tilanteesta ei tarvitse pitää, mutta se täytyy hyväksyä. Nyt elämme tällaista maailmanaikaa. Mitä voisimme tehdä edistääksemme elämää?

Energiaa on suunnattava ilmastonmuutoksen hillinnän lisäksi siihen varautumiseen. Tämä vie meitä väistämättä kohti laajempaa yhdessä tekemistä ja olemista. Siksi tilanteessa on suuri mahdollisuus myös elämän merkityksellisyyden tunnon kasvamiseen. Joskus juuri karujen tosiasioiden kohtaaminen hitsaa ihmiset yhteen ja palauttaa tärkeimpien asioiden arvostuksen. Se voi kasvattaa myös iloa, kaikista vaikeuksista huolimatta.

Panu Pihkala


Kirjoittaja on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa ja vuoden 2018 Sivistyspalkinnon saaja.
Panun kuva: Mika Federley
Yläkuva: Jon Tyson, Unsplash

Lue lisää:
– Pihkala, Panu 2018. ”Johdatus ympäristöahdistukseen: Ympäristöongelmien psyykkiset vaikutukset.” Tieteessä tapahtuu 6/2018,
– ”10 suositusta ympäristöahdistuneelle”, Panu Pihkalan blogi