Hetken blogi

Elämä on todella ihmeellistä

29.10.2018

Elämä on todella ihmeellistä,
kunpa sen vain oikein ymmärtäisi

Kesällä luin vanhempieni sotien aikaista kirjeenvaihtoa. Isäni oli syntynyt vuonna 1918 ja äitini vuonna 1917. He kuuluivat siihen sukupolveen, jonka elämä alkoi kansalaissodan jaloissa ja jonka varhaisaikuisuus osui toiseen maailmansotaan. Kirjoitukseni otsikko on peräisin isäni 4.5.1940 päivätystä kirjeestä rintamalta äidilleni.

Alkuun päästyään vanhempani kirjoittivat kirjeitä toisilleen päivittäin. Nämä ”tuhat kirjettä” kertovat työstä ja opiskelusta sekä aineellisesta niukkuudesta. Kaikesta oli puutetta, mutta sosiaalinen elämä oli vilkasta. Aina joku tuli tai meni kylään. Toisilta lainattiin sitä mitä ei itsellä ollut. Sotarintamalta kerrottiin harvakseltaan kielletyistä asioista, kuten vihollisen liikkeistä, ja enemmän luetuista kirjoista tai nähdyistä elokuvista sekä puhdeaskareista ja toiveista päästä lomille. Kunpa sota loppuisi. Se oli yleinen toive.

Menneisyysmatka herätti mielessäni muistojen virran. Ymmärrän, että olen sekoitus vanhemmistani, jos kohta muistakin aineksista. Jossain määrin erikoiselta tuntui, että minä vanhana luen, mitä vanhempani nuorina tekivät ja ajattelivat. Tämä matka palautti mieleen myös laajemmin historian kulkua ja hyvinvointivaltion muotoutumista. Varhaisimpiin lapsuuteni kesämuistoihin kuuluu alituinen vasaran kalke. Valtio jakoi sodasta palanneille miehille rintamamiestontit, joille nousi mökkejä ja talojakin. Tontit olivat monille elintärkeä mahdollisuus turvata tulevaa. Perunat, porkkanat ja omenat vietiin syksyllä kaupunkikodin kellariin.

Nyt suuri osa ihmisistä on niin tottunut elämään yltäkylläisyydessä, että voi olla vaikea tajuta, miten niukkaa aineellinen elintaso tuolloin oli. Voi olla vaikea myös ymmärtää sitä, millaista on nyt olla köyhä valtavan vaurauden keskellä. Maamme on vaurastunut, mutta liikaakin. Mitenkään ihannoimatta sodan jälkeisen ajan niukkuutta, osaammeko yhteiskuntana ajatella, että suuri osa nykyisestä vauraudestamme kiihdyttää ilmaston lämpenemistä?

Kesällä katseeni oli myös tulevaisuudessa, sillä kesän korvalla 2018 lähipiirissäni syntyi uusi ihminen. Vastasyntyneen vierellä voi loputtomiin ihastella luonnon taidokkuutta. Lapsen alkuun saattaminen on jo sinänsä evoluution mainio tulos. Entäpä sitten monet yksityiskohdat: korvalehden muodot, sormet ja varpaat… Kun kolmen kuukauden ikäinen ihminen sinut nähdessään puhkeaa leveään iloiseen hymyyn ja kokeilee äänensä kantavuutta, heiluttaa jalkojaan ja käsiään, se on vuorovaikutusta. Se tarkoittaa sitä, että luonto ohjaa meitä pitämään hyvää huolta vasta maailmaan tulleista.

Sukupolvitietoisuus on yleisinhimillinen ominaisuus, joka yksilötasolla merkitsee muun muassa yhteydenpitoa lastenlasten kanssa. Tämän ajan kipein ja raskain poliittinen kysymys on se, millaisen maapallon jätämme nykyisille ja tuleville lapsipolville. Tietoa kestävämmästä kulttuurista on paljon. Se pitää ottaa haltuun yhdessä keskustellen ja panna toimeksi. Kotoutuminen kestävämpään kulttuuriin edellyttää sopua luonnon kanssa.

Ajattelun rikastaminen ja mielenkumous vapauttavat vanhoista ajattelukaavoista ja kurottuvat kohti kestävämpien elämäntapojen hahmottamista. Uudet alati kehittyvät ajatukset ja toimet voivat herättää vahvoja tunteita, puolesta ja vastaan. Siksi tarvitaan keskustelua, kaduilla ja toreilla, töissä ja kotona, missä milloinkin, ja ennen kaikkea vallan kammareissa.

Marjatta Bardy
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen