Monthly Archives

lokakuu 2018

Elämä on todella ihmeellistä

By | Hetken blogi | No Comments

Elämä on todella ihmeellistä,
kunpa sen vain oikein ymmärtäisi

Kesällä luin vanhempieni sotien aikaista kirjeenvaihtoa. Isäni oli syntynyt vuonna 1918 ja äitini vuonna 1917. He kuuluivat siihen sukupolveen, jonka elämä alkoi kansalaissodan jaloissa ja jonka varhaisaikuisuus osui toiseen maailmansotaan. Kirjoitukseni otsikko on peräisin isäni 4.5.1940 päivätystä kirjeestä rintamalta äidilleni.

Alkuun päästyään vanhempani kirjoittivat kirjeitä toisilleen päivittäin. Nämä ”tuhat kirjettä” kertovat työstä ja opiskelusta sekä aineellisesta niukkuudesta. Kaikesta oli puutetta, mutta sosiaalinen elämä oli vilkasta. Aina joku tuli tai meni kylään. Toisilta lainattiin sitä mitä ei itsellä ollut. Sotarintamalta kerrottiin harvakseltaan kielletyistä asioista, kuten vihollisen liikkeistä, ja enemmän luetuista kirjoista tai nähdyistä elokuvista sekä puhdeaskareista ja toiveista päästä lomille. Kunpa sota loppuisi. Se oli yleinen toive.

Menneisyysmatka herätti mielessäni muistojen virran. Ymmärrän, että olen sekoitus vanhemmistani, jos kohta muistakin aineksista. Jossain määrin erikoiselta tuntui, että minä vanhana luen, mitä vanhempani nuorina tekivät ja ajattelivat. Tämä matka palautti mieleen myös laajemmin historian kulkua ja hyvinvointivaltion muotoutumista. Varhaisimpiin lapsuuteni kesämuistoihin kuuluu alituinen vasaran kalke. Valtio jakoi sodasta palanneille miehille rintamamiestontit, joille nousi mökkejä ja talojakin. Tontit olivat monille elintärkeä mahdollisuus turvata tulevaa. Perunat, porkkanat ja omenat vietiin syksyllä kaupunkikodin kellariin.

Nyt suuri osa ihmisistä on niin tottunut elämään yltäkylläisyydessä, että voi olla vaikea tajuta, miten niukkaa aineellinen elintaso tuolloin oli. Voi olla vaikea myös ymmärtää sitä, millaista on nyt olla köyhä valtavan vaurauden keskellä. Maamme on vaurastunut, mutta liikaakin. Mitenkään ihannoimatta sodan jälkeisen ajan niukkuutta, osaammeko yhteiskuntana ajatella, että suuri osa nykyisestä vauraudestamme kiihdyttää ilmaston lämpenemistä?

Kesällä katseeni oli myös tulevaisuudessa, sillä kesän korvalla 2018 lähipiirissäni syntyi uusi ihminen. Vastasyntyneen vierellä voi loputtomiin ihastella luonnon taidokkuutta. Lapsen alkuun saattaminen on jo sinänsä evoluution mainio tulos. Entäpä sitten monet yksityiskohdat: korvalehden muodot, sormet ja varpaat… Kun kolmen kuukauden ikäinen ihminen sinut nähdessään puhkeaa leveään iloiseen hymyyn ja kokeilee äänensä kantavuutta, heiluttaa jalkojaan ja käsiään, se on vuorovaikutusta. Se tarkoittaa sitä, että luonto ohjaa meitä pitämään hyvää huolta vasta maailmaan tulleista.

Sukupolvitietoisuus on yleisinhimillinen ominaisuus, joka yksilötasolla merkitsee muun muassa yhteydenpitoa lastenlasten kanssa. Tämän ajan kipein ja raskain poliittinen kysymys on se, millaisen maapallon jätämme nykyisille ja tuleville lapsipolville. Tietoa kestävämmästä kulttuurista on paljon. Se pitää ottaa haltuun yhdessä keskustellen ja panna toimeksi. Kotoutuminen kestävämpään kulttuuriin edellyttää sopua luonnon kanssa.

Ajattelun rikastaminen ja mielenkumous vapauttavat vanhoista ajattelukaavoista ja kurottuvat kohti kestävämpien elämäntapojen hahmottamista. Uudet alati kehittyvät ajatukset ja toimet voivat herättää vahvoja tunteita, puolesta ja vastaan. Siksi tarvitaan keskustelua, kaduilla ja toreilla, töissä ja kotona, missä milloinkin, ja ennen kaikkea vallan kammareissa.

Marjatta Bardy
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Arkkityypit ilmastonmuutostalkoissa

By | Hetken blogi | No Comments

Kollektiivinen huoli ilmastonmuutoksesta levisi viime viikolla kansalaisten ajatuksiin ja puheisiin IPCC:n ilmastoraportin herättämänä. Varoittavia tutkimustuloksia on julkaistu jo vuosien ajan, mutta nyt viesti ylitti tietoisuutemme kynnyksen rajummin kuin ennen. Ainakin yhden viikon ajaksi meitä kaikkia koskevasta vakavasta uhkasta tuli tärkein puheenaihe niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassakin. Kannanottoja sinkoili joka puolelta. Oli asiallisia artikkeleita, tunteisiin vetoavia kolumneja ja tietysti edelleenkin muutama epätoivoinen yritys kieltää koko ilmiö. Tiedeyhteisön yksimielisyys ja aineiston vakuuttavuus tekevät meille kuitenkin yhä vaikeammaksi paeta aihetta ja jatkaa elämää kuten ennenkin.

Koska oma riittämättömyys on yksi päällimmäisistä tunteistani, pysähdyin anelemaan arkkityypeiltä apua. Mikä niistä olisi paras kumppanini pelkojen kohtaamiseen ja oikeiden valintojen tekemiseen?

Helpoin valintani olisi käpertyä pelokkaan orvon seuraan omaan kammiooni. Olen uhri ja ulkopuolinen maailma on kohdellut minua epäoikeudenmukaisesti. Lasteni ja lastenlasteni tulevaisuus on pilattu. Huoleni taakka painaa minut kasaan. Mikseivät ymmärtämättömät poliitikot tunteneet vastuutaan? Nyt on myöhäistä tehdä mitään. Täällä Suomessa olemme liian pieniä ja voimattomia. Vastuu on kaukana itseni ulottumattomissa, väkirikkaissa ja paljon saastuttavissa maissa.

Orvon seurassa oloni muuttuu kuitenkin ahdistavaksi. On pakko tehdä jotain, ja soturin arkkityyppi on heti valmiina barrikadeille. Minun on pakko laulaa tietämättömät valeuutisten levittäjät suohon. Sivallettava terävin kommentein niitä, jotka totuutta pakenevat. Huidottava vimmatusti kaikkia toisin ajattelevia, vastuutaan pakenevia, vähätteleviä ja hiilijalanjäljestään piittaamattomia. Marssittava banderollien kanssa ja huudettava ääneni käheäksi vastuuntunnottomille päättäjille. Olen ainakin tehnyt jotain! On me ja, ne ja minun on jaksettava taistella niitä vastaan viimeiseen asti.

Soturin matkaan olisi helppo lähteä, mutta minusta tuntuu, että sitä on kokeiltu lukemattomia kertoja ilman toivottua lopputulosta. Haluaisinko tehdä pienestä lapsenlapsestani lapsisotilaan opiskelemaan vastakkainajattelua ja taistelemaan meidän joukoissamme? Tuskin. Mikä arkkityypeistä olisi parempi kumppani?

Ehkä viaton? Se, joka uskoo utopiaan, vaikka hämärä jo laskeutuu planeetan ylle. Toivoa on pidettävä yllä, muuten mitään hyvää ei tapahdu. Ehkä kerron kaikista loistavista keksinnöistä, joita on jo tehty ja tullaan varmasti tekemään. Parhaat aivot ympäri maailman työskentelevät kaiken aikaa ratkaistakseen haasteemme uusin mullistavin keinoin. Voin suunnata valokeilan sinne, missä on toimivia valintoja ja vielä toteutumattomia mahdollisuuksia. Älkää vaipuko epätoivoon. Luottakaa! Kyllä me selviämme. Ehkä täpärästi, mutta kuitenkin. Tämä arkkityyppikumppanini tuntuu mukavammalta lapsenlastanikin ajatellen.

Viattoman onnelliseen loppuun luottajan takaa joku ojentaa minulle vielä rohkaisevasti kättään. Muistan kulkeneeni vastuunsa ottavan elämäntaikurin kanssa haastavilla reiteillä ennenkin. Tämän kumppanin kanssa matkaan tulee paitsi luottamusta myös rohkeutta tarttua tuumasta toimeen tässä ja nyt. Kantamalla vastuuni ja esittämällä oikeita kysymyksiä alan löytää vastauksia. “Kuka minä olen tässä tarinassa? Mitä voin tehdä? Millaisten kumppaneiden kanssa voisin yhdessä saada enemmän aikaan?”

Elämäntaikuri on määrätietoinen, mutta hyväksyy asiat, joita ei voi muuttaa. Tämän oppaan seurassa maltan kulkea levollisemmin, mutta valppaana hetkestä seuraavaan. Kun tilanteet ovat outoja, elämäntaikuri luottaa vaistoonsa. Intuition pieni hiljainen ääni voi olla paras kompassi, kun sitä oppii käyttämään.

Tulevaisuutta tehdään valinta kerrallaan. Omalla asenteellani on suuri merkitys. Ne muut, joille haluaisin sysätä vastuun, kulkevat omien kokemustensa ja mahdollisuuksiensa polkuja. Heidän asenteitaan on vaikea muuttaa syyllistämällä tai kaatamalla tietoa heidän niskaansa odottaen heidän siksi toimivan järkevästi. Voin kenties vaikuttaa omalla esimerkilläni, mutten hyökkäämällä. Voin osallistua dialogiin siellä, missä siihen on tarvetta ja halua. Voin pyrkiä etsimään oikeaa tietoa ja välttää väärän tiedon levittämistä. Voin yrittää poimia ihmiskunnan ongelmasta yksilön kokoisia haukkapaloja, mahdollisuuksia, joihin voimavarani venyvät. Voin kantaa aikuisen vastuun oman elämäni valinnoista ja opettaa lapsilleni, että se, mitä tarvitsen ja se, mitä haluaisin ovat kaksi eri asiaa.

Kun tunnen vastuuni, ei riitä, että totean tyytyväisenä olleeni kasvissyöjä jo vuosikymmeniä tai että polkupyöräilen tai kävelen. Jokaisella meistä on vielä iso määrä arjen tekoja, joilla voimme olla mukana talkoissa. Eilisen valinnat johtivat meidät tähän, missä nyt olemme. Huominen syntyy tämän päivän valinnoista. Niitä teemme milloin pelokkaan orvon tai raivokkaan soturin, milloin utopiaan uskojan tai valppaana mahdollisuuksiin tarttuvan elämäntaikurin seurassa. Yhtä kaikki meillä kaikilla on tärkeä osasuorituksemme

 

Anja Kulovesi-Leino
kirjoittaja Hetki ry:n jäsen
kuva: Asheline Appleton