Hetken blogi

Minä voitin!

10.7.2018

Kun lapsi häviää pelissä, hänelle opetetaan, ettei siitä pidä hermostua, sillä kaikki häviävät joskus. Ja kun lapsi ei ponnisteluistaan huolimatta saa yhtä hyvää numeroa kokeesta kuin toverinsa, vanhemmat neuvovat, ettei kannata vertailla itseään muihin. Aikuiset tuntuvat kuitenkin itse unohtaneen sen, mitä lapsilleen tähdentävät. Voitonhalu ja voitosta ylpeileminen on kulttuurimme leimaavimpia piirteitä, yksi niistä asioita, joita pidetään niin itsestään selvänä, ettei niitä edes huomata kummastella.

Kesäkuinen lehtiartikkeli ”Voittajien kansa” (HS 3.6. 2018) säpsähdytti minua juuri tästä syystä. Kirjoitus rinnastaa arvostuksen ja voittamisen olettaen että kaikki ihmiset haluavat arvostusta toisten silmissä ja että voittaminen on ihmiselle tärkeä kokemus. Jutussa haastatellun sosiologi Arto Tiihosen mukaan voittamisen halu kumpuaa ihmisen pysyvästä ominaisuudesta, vertailun halusta ja hyväksytyn aseman hakemisesta. Erityisen voittoisia ihmisiä kuvanneen valokuvaaja Kaisa Rautaheimon mukaan suomalaisille voiton merkit, pokaalit ja mitalit, ovat jopa poikkeuksellisen merkityksellisiä.

Numerot ja voittaminen kuuluvat yhteen: on laskettava ja mitattava, jotta tiedetään, kuka on paras. Tiihonen katsoo, että tämä pyrkimys sopii aikamme ja ”dataistuvan” yhteiskunnan metaforaksi. Voittamisen ylikorostuneella asemalla on kuitenkin ”dataistumistakin” syvemmälle ulottuvat psykologiset, kulttuuriset ja yhteiskunnalliset juuret.

Kasvua tavoitteleva kapitalistinen talousjärjestelmä tarvitsee subjekteja, jotka jakavat sen pyrkimyksen saada vielä enemmän voittoa, pyrkiä yhä enempään, peitota kilpailijat. Voittaminen ei kuitenkaan ole kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa ollut yhtä merkityksellistä kuin omassamme, vaan on myös kulttuureja, joissa yhteinen selviytyminen ja toisten tukeminen on yksilösaavutuksia ja voittoja tärkeämpää. Ihmisen arvostus tällaisessa kulttuurissa ei synny siitä, että hän sijoittuu ensimmäiseksi, vaan siitä, että hän osoittaa hyödyllisyytensä muilla tavoin, vaikkapa kertomalla tarinoita tulen äärellä tai elättämällä perheensä. Arvostusta ja voittamista ei siis ole tarpeellista liittää yhteen, vaikka tämän päivän yhteiskunnassa niin tehdäänkin.

Kuka voittaa, kun voitto tulee? Minä eli egoni. Kuka onkaan tämä ”minä”, ja miksi juuri tämän nimenomaisen minän olisi tärkeämpää voittaa kuin jonkun toisen minän? Jokainen meistä koostuu alkuräjähdyksen ja räjähtäneiden tähtien atomeista. Miksi yhden tietyn atomikasauman voitto olisi merkityksellinen?

Yksilö, jolle voittaminen on tärkeää, on irrottanut itsensä yhteydestään kaikkeuteen. Kuten ekopsykologi David Kidner kirjoittaa, erillisyyden harhan vallassa elävien yksilöiden itseys on kypsymätöntä, vielä siemenvaiheessa. Voittoa hampaat irvessä tavoitteleva ihminen on siten minuuden kehittymisessään edelleen lapsen asteella. Pulma on, että kukaan toinen aikuinen ei kerro, että voittaminen ei ole tärkeää. Kukaan ei liioin sano, että ihminen, joka kerskuu kilpailun- ja voitonhaluillaan, tulee ylistäneeksi omaa kypsymättömyyttään.

Todellinen onnellisuus ei koskaan liity ulkoisiin tekijöihin – esineisiin tai saavutuksiin eikä edes ihmissuhteisiin – vaan kumpuaa syvemmästä alkulähteestä, joka löytyy sisältämämme.

 

Tuula Helne
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Kuva Jeremy Thomas, Unsplash