Hetken blogi

Syrjäytymisen poliittinen korrektius

12.6.2018

Saatuani kuusitoista vuotta sitten valmiiksi syrjäytymispuhuntaa problematisoivan väitöskirjan päätin pyhästi, että en enää palaa teeman pariin. Tähän asti päätös on suurin piirtein pitänyt, mutta olosuhteet muuttuvat. Viime aikoina olenkin tutkaillut sitä, mitä syrjäytymiskeskustelussa on sittemmin tapahtunut. Vastaus on: ei juuri mitään. Monista käsitettä kriittisesti ruotivista tutkimuksista huolimatta keskustelu jatkuu ja kiertää samaa kehää.

Syrjäytyminen onkin vähitellen saavuttanut suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa paradigmaattisen aseman. Syrjäytymisestä myös tehdään numero, aivan konkreettisesti: ”syrjäytyneiden” laskemisesta näyttää muodostuneen oma matematiikan haaransa, jossa laskelma on sitä onnistuneempi, mitä isompi luku saadaan.

Syrjäytymisen ehkäisemisestä on tullut poikkihallinnollinen, kaiken läpäisevä periaate. Missä olisimmekaan, jos myös kestävästä kehityksestä olisi jo tullut sellainen? Sekä syrjäytymisestä että kestävästä kehityksestä on Suomessa puhuttu nelisenkymmentä vuotta. Kestämättömän elämäntapamme ikäviin seurauksiin on kuitenkin havahduttu vakavammin vasta aivan viime aikoina ympäristöongelmien pahentuessa sellaisella vauhdilla, että niitä ei voida enää sivuuttaa. Silti epäröidään ja viivytellään; liian vähän, liian myöhään. Sitä vastoin syrjäytymisen ehkäisemisellä on ollut tulenpalava kiire vuosikymmenestä toiseen (kerrassaan outo palo), ja ”syrjäytyneiden” ympärillä puuhastelee lukematon määrä organisaatioita, säätiöitä, tutkijoita, poliitikkoja ja hallinnonaloja: onhan vastassa uhka Suomen kansalliselle menestykselle ja talouskasvun vaarantuminen.

Syrjäytyminen on aivan erilainen ongelma kuin biosfäärin tuhoutuminen. Tarkasti ottaen syrjäytyminen ei ole ongelma laisinkaan, koska ilmiötä nimeltä syrjäytyminen ei ole olemassa. On siis työttömiä, on pienituloisia, on vailla koulutuspaikkaa olevia, on sairauksista kärsiviä ihmisiä jne., mutta missä on se raja, jossa he muuttuvat ”syrjäytyneiksi”? Mielleyhtymä vie antiikin ajatteluun: on ihmisiä ja on hevosia, mutta onko kentaureja? Syrjäytyminen on suomalaiseen keskusteluun 1970-luvulla tuotu ja nopeasti muodikkaaksi muuttunut sana. ”Syrjäytyminen” on siis sosiaalinen konstruktio, ja vieläpä näppärä sellainen: on niin hallinnollisesti, poliittisesti kuin tutkimuksellisestikin helpompaa niputtaa hankalat asiat yhden sanan alaisuuteen. Käsite edustaa siis laiskaa ajattelua. Kun sana on olemassa, voidaan alkaa taittaa peistä siitä, millaisia ominaisuuksia sen piiriin kuuluvilla on. Siksi ”syrjäytyneitä” koskeva keskustelu tuo mieleen myös keskiaikaiset enkelten ominaisuuksia koskevat pohdinnat (joskin teoretisointi oli silloin filosofisesti korkeatasoisempaa).

Jos enkeleitä olisi, heille olisi luultavasti yhdentekevää, mitä heistä puhutaan. Toisin on meillä ihmisillä: sanoilla on taipumus vaikuttaa tunteisiimme ja toimintaamme. Syrjäytymispuhe on ylhäältä alaspäin katsovaa, leimaavaa, jopa halventavaa. Tällaista puhetta tuottavista käsitteistä on ollut tapana hankkiutua eroon ajan saatossa. Näin on käynyt sanalle ”neekeri”. Tuleekohan ”syrjäytyneestä” koskaan epäkorrekti ilmaus? Epäilen tämän odottelusta tulevan elämää pidempi projekti.

Neekeriongelma” oli valkoisen Amerikan tuottama rakenteellisen epätasa-arvon ja syrjinnän tila. Millainen on rakenteeltaan ja pyrkimyksiltään sellainen yhteiskunta, joka tuottaa puhetta ”syrjäytyneistä”? Lopetan näin: niin kauan kuin ”syrjäytyneistä” puhutaan, kehitys on kestämätöntä.

 

Tuula Helne
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
kuva José Martín Ramírez, Unsplash