Hetken blogi

Me ja ne 1918/2018

25.4.2018

”Työllisty, tai muuten…” Näin kenties voitaisiin tiivistää talvella ja keväällä 2018 osassa kansaa raivoa herättänyt hallituksen pyrkimys aktivoida työttömät entistä tehokkaammin. Sosiaalipoliitikko Raija Julkunen on käsitellyt teemaa akateemisemmin puheenvuorossaan ”Miten sosiaalipolitiikasta tuli työn(teon) politiikkaa” pohtimalla, onko työnteosta tullut tämän ajan sosiaalinen kysymys. Hän päätyy siihen, että olisi epätarkkaa väittää näin, sillä sosiaalipolitiikka on alun alkaenkin ollut työn tai työväenkysymyksen politiikkaa. Erona menneeseen on kuitenkin se, että työn ja pääoman ristiriidasta on siirrytty kysymykseen työn ja toimeentulon suhteesta. Samalla kansalaisten pakottaminen markkinoille ja työkeskeinen ortodoksia ovat alkaneet hallita työtä koskevia keskusteluja, ja työllisyydestä on tehty taloudellinen ja moraalinen hyvä.

Aprikoitakoon kuitenkin pölyttyneenä pidetyn luokka-ajattelun hengessä, onko työn ja pääoman ristiriita mihinkään kadonnut? Mihin osaan kansasta aktivointi kohdistuu? Keiden etua se eniten palvelee? Miksi vallassaolijat pitävät degrowth-keskustelujen näkemystä työajan lyhentämisen monista hyödyistä täysin utopistisena? Miksi on mahdotonta yhdistää visio ekologisesti kestävästä työstä työllisyyskeskusteluihin? Epäilen vastauksen löytyvän siitä työnteon ja kuluttamisen pyhästä liitosta, jota edellisessä blogikirjoituksessani kuvailin.

Täällä Pohjantähden alla on pohdittu jakolinjoja aikaisemminkin: ”Minä olen yhden asian huomannu niissä kumminkin. Ne puhuu omista asioistansa niin kun ne olisivat Suomen asioita: Meidän maanviljelyksemme ei kestä sitä. Suomen talous ei ole niin vankalla pohjalla. Kansamme toimeentulo ei salli työajan lyhentämistä. Teki niitten mieli mitä hyvänsä niin se on maan etu, kansan etu, meidän yhteiskuntamme. Ni kyllä ne siinä oikeessa ovat. Niitten yhteiskunta tää onkin ja niitten Suomi tää onkin.” Tällaisia sanoja Väinö Linna kirjoitti Koskelan Akselin suuhun; sitten kirjassa edettiinkin sisällissodan kurimukseen.

Suuren suomalaisen kertomuksen mukaan kotimaamme on sittemmin yhtenäistynyt ja ristiriidat on pyyhitty pois. Vai onko sittenkään? Vuoden 2015 eduskuntavaalien edellä Yleisradion vaalikoneessa esitettiin väite ”Suomessa on liian helppo elää sosiaaliturvan varassa”. Kokoomuksen ehdokkaista yli 80 prosenttia oli samaa mieltä. Vasemmistoliiton ehdokkaista liki 100 prosenttia oli eri mieltä. Puolueetko samankaltaisia? Ei, ääripäiden välillä on eroja! Sivumennen sanoen: on tapana puhua punavihreästä kuplasta (32 000 osumaa). Harvemmin mainitaan ”oikeistokupla” (69 osumaa). Mitä tämä kertookaan vallitsevasta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä? Kenellä on oikeus määritellä, ketkä elävät kuplassa?

Raija Julkunen kutsuu työllisyyden tavoitetta Molokin kidaksi, johon on alituiseen syötettävä lisää lapsia. Otan vapauden tulkita tätä varsin kirjaimellisesti. Yhdeksi suurimmista peloista tämän päivän Suomessa on noussut NEET-nuorten (Not in Education, Employment or Training) olemassaolo. Tavoitteena onkin heidän ”määränsä vähentäminen” (kitaan siis?). NEET-nuoret leimataan myös muitta mutkitta syrjäytyneiksi, siis yhteiskunnan viheliäiseksi, tuottamattomaksi ja ongelmalliseksi pohjasakaksi.

Nuorisotutkimusseuran raportin mukaan yli puolet ”syrjäytyneistä” NEET-nuorista pitää yhteiskuntaa enemmän tai vähemmän epäreiluna ja vain neljäsosa heistä on sitä mieltä, että päättäjät ovat kiinnostuneita nuorten asioista. Tämä ei oikeastaan ihmetytä. Kita hehkuu ja odottaa, mutta kuka puhuisi siitä, mikä sen edessä jonottavien mielessä on: elämän merkityksen löytäminen, tulevaisuudenpelot, maailman tila, ihmiseksi kasvaminen…? Voisiko aikamme sosiaaliseksi kysymykseksi nousta työllistymisen sijaan hyvinvointi?

 

Tuula Helne
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
Kuva: John Salvino, Unsplash