Monthly Archives

huhtikuu 2018

Me ja ne 1918/2018

By | Hetken blogi | No Comments

”Työllisty, tai muuten…” Näin kenties voitaisiin tiivistää talvella ja keväällä 2018 osassa kansaa raivoa herättänyt hallituksen pyrkimys aktivoida työttömät entistä tehokkaammin. Sosiaalipoliitikko Raija Julkunen on käsitellyt teemaa akateemisemmin puheenvuorossaan ”Miten sosiaalipolitiikasta tuli työn(teon) politiikkaa” pohtimalla, onko työnteosta tullut tämän ajan sosiaalinen kysymys. Hän päätyy siihen, että olisi epätarkkaa väittää näin, sillä sosiaalipolitiikka on alun alkaenkin ollut työn tai työväenkysymyksen politiikkaa. Erona menneeseen on kuitenkin se, että työn ja pääoman ristiriidasta on siirrytty kysymykseen työn ja toimeentulon suhteesta. Samalla kansalaisten pakottaminen markkinoille ja työkeskeinen ortodoksia ovat alkaneet hallita työtä koskevia keskusteluja, ja työllisyydestä on tehty taloudellinen ja moraalinen hyvä.

Aprikoitakoon kuitenkin pölyttyneenä pidetyn luokka-ajattelun hengessä, onko työn ja pääoman ristiriita mihinkään kadonnut? Mihin osaan kansasta aktivointi kohdistuu? Keiden etua se eniten palvelee? Miksi vallassaolijat pitävät degrowth-keskustelujen näkemystä työajan lyhentämisen monista hyödyistä täysin utopistisena? Miksi on mahdotonta yhdistää visio ekologisesti kestävästä työstä työllisyyskeskusteluihin? Epäilen vastauksen löytyvän siitä työnteon ja kuluttamisen pyhästä liitosta, jota edellisessä blogikirjoituksessani kuvailin.

Täällä Pohjantähden alla on pohdittu jakolinjoja aikaisemminkin: ”Minä olen yhden asian huomannu niissä kumminkin. Ne puhuu omista asioistansa niin kun ne olisivat Suomen asioita: Meidän maanviljelyksemme ei kestä sitä. Suomen talous ei ole niin vankalla pohjalla. Kansamme toimeentulo ei salli työajan lyhentämistä. Teki niitten mieli mitä hyvänsä niin se on maan etu, kansan etu, meidän yhteiskuntamme. Ni kyllä ne siinä oikeessa ovat. Niitten yhteiskunta tää onkin ja niitten Suomi tää onkin.” Tällaisia sanoja Väinö Linna kirjoitti Koskelan Akselin suuhun; sitten kirjassa edettiinkin sisällissodan kurimukseen.

Suuren suomalaisen kertomuksen mukaan kotimaamme on sittemmin yhtenäistynyt ja ristiriidat on pyyhitty pois. Vai onko sittenkään? Vuoden 2015 eduskuntavaalien edellä Yleisradion vaalikoneessa esitettiin väite ”Suomessa on liian helppo elää sosiaaliturvan varassa”. Kokoomuksen ehdokkaista yli 80 prosenttia oli samaa mieltä. Vasemmistoliiton ehdokkaista liki 100 prosenttia oli eri mieltä. Puolueetko samankaltaisia? Ei, ääripäiden välillä on eroja! Sivumennen sanoen: on tapana puhua punavihreästä kuplasta (32 000 osumaa). Harvemmin mainitaan ”oikeistokupla” (69 osumaa). Mitä tämä kertookaan vallitsevasta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä? Kenellä on oikeus määritellä, ketkä elävät kuplassa?

Raija Julkunen kutsuu työllisyyden tavoitetta Molokin kidaksi, johon on alituiseen syötettävä lisää lapsia. Otan vapauden tulkita tätä varsin kirjaimellisesti. Yhdeksi suurimmista peloista tämän päivän Suomessa on noussut NEET-nuorten (Not in Education, Employment or Training) olemassaolo. Tavoitteena onkin heidän ”määränsä vähentäminen” (kitaan siis?). NEET-nuoret leimataan myös muitta mutkitta syrjäytyneiksi, siis yhteiskunnan viheliäiseksi, tuottamattomaksi ja ongelmalliseksi pohjasakaksi.

Nuorisotutkimusseuran raportin mukaan yli puolet ”syrjäytyneistä” NEET-nuorista pitää yhteiskuntaa enemmän tai vähemmän epäreiluna ja vain neljäsosa heistä on sitä mieltä, että päättäjät ovat kiinnostuneita nuorten asioista. Tämä ei oikeastaan ihmetytä. Kita hehkuu ja odottaa, mutta kuka puhuisi siitä, mikä sen edessä jonottavien mielessä on: elämän merkityksen löytäminen, tulevaisuudenpelot, maailman tila, ihmiseksi kasvaminen…? Voisiko aikamme sosiaaliseksi kysymykseksi nousta työllistymisen sijaan hyvinvointi?

 

Tuula Helne
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
Kuva: John Salvino, Unsplash

Rakkaudentunnustus

By | Hetken blogi | No Comments

Taidan olla rakastunut vihreään. Kehoni janoaa vihreää. Pengon vaatekaapista päälleni vihreää. Kaipaan lehtivihreää metsämaisemaa. Odotan kuumeisesti vihertävää orasta ja hentoja hiirenkorvia. Odotan sitä päivää, kun lämmenneestä maasta puskee vihreitä taimia ja nupullaan olevia versoja.

Kevään vihreässä on vetovoimaa, jota on vaikea sanoin selittää. Kun pysähdyn katselemaan pikkuruisia lehtiä, olen täysin hullaantunut. Tunnen iloa ja onnea, kun näen ympärilläni vihreää. En haluaisi lähteä vihreästä maisemasta pois ja mielialani laskee selvästi harmaassa tai elottomassa ympäristössä. Koen kaipuuta: aivan kuin rakkaani olisi jättänyt.

Tiedän, että en ole yksin. Esimerkiksi elämäntapavalmentaja Tomi Kokko kertoo liikkuvansa päivittäin luonnossa hyvinvointinsa ylläpitämiseksi. Tutkimusten mukaan yhteys viheralueisiin lisää esimerkiksi lasten psyykkistä hyvinvointia. On myös kiistatonta näyttöä siitä, miten luonnon monimuotoisuus vahvistaa terveyttä.

Usein ajatellaan, että vasta huoli ja ahdistus ilmastonmuutoksesta tai jäteongelmista saa ihmiset toimimaan. Siksi tutkimuksissa selvitetään esimerkiksi ympäristötietoisuuden ja käyttäytymisen yhteyksiä. Harvemmin muistetaan rakkauden voima. Olisiko parempi ruokkia rakkautta? Jos veisimme itsemme useammin metsään, viljelisimme puutarhapalstoja ja hoivaisimme viherkasveja, saattaisimme toimia kestävämmin. Voisimme avata silmiä vihreän kauneudelle ja hyvää tekevälle voimalle. Samalla käsittäisimme selvemmin riippuvuutemme vihreästä: ilman kasvien tuottamaa happea ei meitäkään olisi.

Uskon, että rakastuneina tiedostamme paremmin, mitä rakkaamme tarvitsee. Vihreät kasvit tarvitsevat vettä. Veden kierto taas tarvitsee ilmastonsääntelyä, jonka toimintaa ei häiritä liioilla päästöillä. Vihreät kasvit tarvitsevat ravintokiertoja ja lahottajia sekä ravinteikasta maaperää, jota ei rasiteta myrkyillä ja kemikaaleilla. Kasvit tarvitsevat myös lintuja siemeniä levittämään ja mehiläisiä kukkia pölyttämään. Lisäksi vihreä tarvitsee auringonenergiaa. Rakkaussuhde on näiden tarpeiden ja yhteyksien suojelemista.

Vihreään puhkeavassa keväässä en murehdi maailman tilaa enkä ahdistu. Mutta tiedän, että juuri rakkaus vihreään saa minut tutkimaan ympäristöhaasteita, kirjoittamaan kestävästä hyvinvoinnista ja vaikuttamaan paikallisesti. Rakkaus saa vaalimaan kaikkia elollista elämää ylläpitäviä luonnon kiertokulkuja. Rakkaudesta myös vanhemmat huolehtivat lapsistaan ja läheiset toisistaan – eivät suinkaan ahdistuksesta, pelosta tai pakosta.

 

Tuuli Hirvilammi
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
kuva Francesco Gallarotti, Unsplash

Vaarallinen vapaus

By | Hetken blogi | No Comments

Suuri osa suomalaisista vallanpitäjistä lienee sillä kannalla, että pahin kansalaistottelemattomuuden muoto on jouteliaisuudeksi nähty toiminta, olipa se sitten työttömyyttä, lyhennetyn työajan tekemistä tai lasten kotihoitoa. Aktivointitoimet, vuorotteluvapaan tiukentaminen, lomapäivien karsiminen ja muut kilpailukykysopimuksen mukaiset toimenpiteet ovat yrityksiä kitkeä joutenolon synti yhteiskunnasta. Älkäämme kuitenkaan kuvitelko, että suomalaiset kurinpitopoliitikot ja suomalainen elinkeinoelämä olisivat yksin liikkeellä tai että kyseessä olisi lujasta työmoraalistamme kumpuava kansallinen erityispiirre. Ei suinkaan: työnteon velvoite on kapitalistisen kulutusyhteiskunnan ydinominaisuus. Kuten filosofi Kate Soper on naulan kantaan osuvassa ”A New Hedonism” –julkaisussaan tähdentänyt, konsumerismille ominaisessa aikataloudessa vapaasti käytettävä aika on uhka yhteiskunnan hyvinvoinnille eikä hyvinvoinnin mahdollistaja.

Yhteys palkkatyön ja kulutuskoneiston ylläpitämisen välillä on ilmeinen: ilman rahaa ei voi kuluttaa. Ihmisten sitominen työn ikeeseen palvelee kuitenkin toistakin tarkoitusta: yksilöiden todellisen vapauden rajoittamista. Kuten Soper toteaa, mitä lujemmin ihminen on kiinni palkkatyössä, sitä vähemmän hänellä on aikaa kuvitella vaihtoehtoisia elämäntapoja, oivaltaa asioita syvemmin tai ryhtyä vastustamaan vallitsevaa järjestelmää. Varastamalla aikamme ja voimavaramme konsumeristinen järjestelmä siis estää tehokkaasti vapaan ajattelun kukoistamisen ja kriittisen opposition synnyn.

Konsumerismille tyypillistä on myös nopeuden ihannointi: uutuuksia on syydettävä markkinoille alati kiihtyvällä tahdilla. Itse asiassa koko edistyksen ajatus on konsumeristisessa aikataloudessa liitetty vauhtiin ja pikavoittojen saamiseen. Jatkuvaan nopeuteen kuuluu kuitenkin vauhtisokeaksi tuleminen. Sen seurauksena vasta nyt havahdutaan yllättyneinä merien jättiläismäisiin muovipyörteisiin ja planeetalla käynnissä olevaan biologiseen tuhoon. Vielä ei kuitenkaan ole havahduttu näkemään sitä kytkentää, joka vallitsee hektisen ja kritiikittömän työnteon sekä ympäristökatastrofien ja ihmisen hyvinvoinnin edellytysten heikentymisen välillä.

”On aika kiirettä töissä” on tämän päivän normivastaus ”Mitä kuuluu?”-kysymykseen. Kyseenalaistettakoon tästä lähin vastauksen hyväksyttävyys. Kiire on paitsi harkitsematonta myös elämää tuhoavaa. Sen sijaan jokaisessa vapaassa hetkessä elää kapinan siemen.

 

Tuula Helne
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
Kuva Stefan Gessert, Unsplash