Monthly Archives

joulukuu 2017

Uusien alkujen illuusio ja voima

By | Hetken blogi | No Comments

Hapuilen välitilassa matkalla joulusta uuteen vuoteen. Mietin niitä rituaaleja, jotka vien mukanani vietinpä valon juhlaa missä päin planeettaa tahansa. Jouluun liittyviä makuja ja tuoksuja. Yhteisöllisyyttä ja tuttua musiikkia. Pysähtymistä. Mystiikan ja perinteiden hipaisua. Tunnetta siitä, että jotain on päättymässä ja jotain uutta alkamassa. Samalla ymmärrän, että aika on illuusio ja hetken ikuisuus on läsnä nyt ja kalenterimme jokaisena päivänä ja kellonlyömällä.

Lahjainventaari
Vuoden viimeiset päivät herättävät minussa tarpeen tehdä inventaarin päättyvän vuoden tapahtumista. Kirjaan ne aarrekartaksi, joka on toteutunut. Uudet ihmiset, joihin ystävystyin. Tavoitteet, jotka toteutuivat tai ovat vaiheessa. Onnistumiset ja iloiset yllätykset. Haasteet, joista selvisin. Haikeat menetykset. Yhdelle aukealle piirrettyinä ja kirjattuina kuluneen vuoden muistoista tulee yksi sivu aiempien inventaarien joukkoon. Kerran vuodessa näitä inventaareja selatessa elämän rikkaus näyttäytyy kirkkaammin.

Tietoiset valinnat
Minua viehättää ajatus uusista aluista. Siinä on toivoa ja salaperäistä kutsua osallistua tulevaisuuden taikomiseen. Vuoden vaihde tuntuu loistavalta ajoitukselta kirkastaa sitä suuntaa, johon haluan kulkea. Kun yhdessä miehen kanssa teemme omat tulevaisuuskarttamme alkavalle vuodelle, nousevat merkitykselliset asiat esille. Terveys ja miten haluamme sitä vaalia. Tärkeät ihmissuhteet. Oma kasvu ja kehittyminen. Yhteisöt, joissa haluamme olla mukana vaikuttamassa. Näistä kartoista on vuosien varrella kertynyt kokoelma. Sitä selatessa huomaamme aina, etteivät kaikki toiveet ole toteutuneet siinä aikataulussa ja sillä tavoin kuin suunnittelimme. Kuitenkin suunta on tärkeä ja samat asiat korostuvat vuodesta toiseen. Piirrämme karttoja siitä, keitä olemme ja keitä haluaisimme olla. Kuka muu sen voisi meille tehdä?

Muutosvoimaa lupauksista
Kohta on aika tehdä uuden vuoden lupauksia. Kollektiivinen hyvien aikeiden imu vetää mukaansa, vaikka tiedämme hyvin, että monet aikeet vaativat uusien aloitusten voimaa yhä uudelleen ja uudelleen. Kenties useat jäävätkin vain hyviksi aikeiksi. Se ei mitätöi niiden merkitystä. Ilman visioita paremmasta tai hyviä aikeita muuttaa tottumuksiaan, ei edistystä tapahdu. Uusien alkujen leikki on hyvä keksintö. Mitä hyvää sinä toivot itsellesi? Mitä toivoisit yhteisöllesi ja miten haluat olla mukana sen tarinassa? Mitä haluaisit lahjoittaa planeetalle ja sen hyvälle huomiselle?

Onnellista Uutta Vuotta 2018. “We Make The Planet Great Again.”

Anja Kulovesi-Leino
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
Kuvat Anja Kulovesi-Leino

Tunteet ja tieto

By | Hetken blogi | No Comments

Populismi leviää. Valeuutiset saavat huomiota. Tarvitsemme tietoa. Tieto on arvokasta ja tunteet sumentavat. Tällainen tuntuu olevan jylläävä ajatusmalli. Minä pelkään tuon ajatusmallin mustavalkoisuutta.

Törmäsin tuoreeseen Long Playn mainokseen, jossa näyttelijä Tiina Lymi puhuu sivistyksen puolesta kärjistäen vallalla olevaa ajatusmallia: ”Jos ihmiseltä kysytään, kannatatko kuolemanrangaistusta, niin vastaus on, että en. Sitten jos populisti kysyy, että niin niin, mutta entä jos se juuri tappaisi sinun lastasi ja paloittelisi sitä, niin eikö se ansaitse kuoleman? Jolloin vastaat, että kyllä kyllä, näinhän se on. Koska silloin vastaat tunteella ja menet… Se on populismia.”

Populismin sekä trollien tehtailemien valeuutisten tapa vedota vastaanottajan tunteisiin tai herättää heissä tunnereaktioita ei minun mielestäni voi olla ongelma. En täten myöskään usko populismia tai valeuutisia selätettävän pysymällä kaukana tunteista ja tarjoamalla vain lisää tietoa. Päinvastoin uskon ratkaisujen löytyvän pikemminkin tiedon kohtaamisessa syntyvien tunteiden hyväksymisestä ja niiden käsittelystä.

Tiedämme Suomessakin olevan ihmisiä, joiden elämä ei ole helppoa. Tiedämme suurimman osan Suomessa myytävistä vaatteista olevan luultavasti valmistettu maaperää ja jokia turmellen sekä ihmisiä riistäen. Tiedämme joidenkin sanojemme ja tekojemme satuttavan toisia ihmisiä. Tiedämme, että tarvittaisiin lähes neljän maapallon verran luonnonvaroja, jos kaikki ihmiset kuluttaisivat suomalaisten tavoin. Tiedämme ihmisoikeuksien toteutumisessa olevan räikeitä maiden välisiä eroja. Tiedämme lautasella tarjottavan pihvin olevan jonkin tehotuotannossa ns. eläneen eläimen lihas. Tiedämme lentomatkustamisen pahentavan ilmastonmuutosta todella merkittävästi.

Kaikki tämä tieto on jo tuotettu, ja se on saavuttanut vähintäänkin suurimman osan suomalaisista. Vaikuttaako se silti yksilöiden, yhteisöjen tai yhteiskunnan tekemisiin? Anu Silfverberg avaa esseekokoelmassaan ”Luonto pakastimessa” suomalaisten yleistä tapaa jäädyttää tunteensa heidän käsitellessään luontoa koskevaa tietoa. Teoksen lukemisen jälkeen tunteista irrottautumisen järjettömyyttä minkään tiedon kohdalla ei voi olla ihmettelemättä.

Tällä logiikalla väitän siis tiedon olevan jopa turhaa, ellemme pysty kohtaamaan sen herättämiä tunteita. Aiheuttaako tieto minussa pelkoa, ahdistusta tai vihaa? Vaikeuttaako tieto elämääni vai helpottaako se sitä? Tuntuuko tieto minun mielestäni tärkeältä vai ei? Miksi? Nyt olisi korkea aika esittää näitä kysymyksiä ja antaa tiedon liikuttaa meitä.

Vaikka olen tiedon ja sen tuoman sivistyksen ehdoton kannattaja, vastustan tiedon ja tunteiden vastakkainasettelua. Jos mietitään vaikkapa päätöksentekoa ja ongelmien ratkaisemista, huomataan tietoisen päättelyn ja osittain tunteisiin pohjautuvan intuition yhteistyön merkitys, kuten Asta Raami teoksessaan ”Älykäs intuitio” meille kertoo.

Ihmisen tunnemaailma on valtava voimavara, ja tunnemaailmamme tekee meistä ihmisiä. Tieto on tarkoitettu ihmisille. Varmistakaamme, että sille on vastaanottajia.

 

Marika Makkonen
kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Suihkussa ilmastonmuutoksen aikaan

By | Hetken blogi | No Comments

Tähän on tultu: ilmastonmuutos kyseenalaistaa pienimmätkin arkisimmat rutiinimme. Aiheeseen liittyvä Tuuli Hirvilammin kirjoitus Hetken blogissa synnytti vilkkaan sananvaihdon ystäväpiirissäni. Rakentavaa erimielisyyttä aiheutti se, miten paljon suihkussa käydessään pitäisi ajatella ilmastonmuutosta.

Tunnustan, että en ole kokenut suihkussa erityistä syyllisyyttä, siinä missä ystävieni kodeissa huudellaan suihkussa lotraaville Helsingin kivihiilikasoista ja torutaan lämpimän veden liikakäytöstä. Ympäristötietoisuudessani siis paljastui suihkun mentävä aukko, tai positiivisemmasta näkökulmasta katsoen arjestani löytyi yksi asia, josta en ollut ymmärtänyt olla ahdistunut.

Vaikka tuskin kukaan meistä länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa elävistä voi pestä kätensä ympäristöongelmien tuottamisen vastuusta, kallistun sille kannalle, että ilmastonmuutoksen hidastamiseen tarvittaisiin aivan toisen mittaluokan tekoja kuin lämpimien suihkujen välttämistä. Ikävä kyllä luomakunnan pelastaminen omilla pikku toimilla on mahdotonta. Siihen ei riitä edes se, että Pariisin ilmastosopimuksen allekirjoittaneet maat lunastaisivat lupauksensa. Ilmastoaktivisti Bill McKibbenin mukaan ilmasto lämpenisi siinäkin tapauksessa 3.5 astetta – ja sehän on aivan liikaa. Huomattakoon McKibbenin ilmaisseen huolensa heti sopimuksen solmimisen jälkeen; myöhemmin koitti Donald Trumpin aika ja hänen ilmoituksensa USA:n vetäytymisestä sopimuksesta.

Etenkin siksi, että maailmaa johtavat röyhkeän välinpitämättömät yksilöt, kunkin meistä on toki hyvä tehdä voitavansa. Samalla on kuitenkin jaksettava elää ja pysyä järjissään; löytää hetkiä, jolloin voi nauttia elämästä, tehdä pieniä mukavia asioita, nauraa. Masentunut ihminen ei kykene taistelemaan paremman maailman puolesta. Toisaalta masennuksen lamauttamalla ei ole voimia mennä edes suihkuun, mikä tulkittakoon ilmaston kannalta myönteiseksi asiaksi. Masentuneena ei myöskään jaksa kuluttaa eikä liikkua pitkälle kodistaan. Hyviä asioita ekologisesta näkökulmasta nämäkin, ja kenties enemmän kuin riittävä kompensaatio poliittisen vaikuttamisen vähäisyydestä.

Emmi Itäranta maalaa romaanissaan ”Memory of Water” lohduttoman kuvan tulevaisuudesta, jossa merenpinnan nousu on hukuttanut suuren osan maa-alasta, makea vesi on loppumaisillaan ja sen jakelua kontrolloi totalitäärinen sotilasdiktatuuri. Veden saaminen on kaikkialla elämän ja kuoleman kysymys, ja vesirikoksista seuraa ankarin ja lopullisin rangaistus. Vielä emme elä tuossa maailmassa. Uhkakuvista huolimatta en siis aio edelleenkään ahdistua suihkussa käymisestä. Jotain kohtuutta!

Saatte tietysti ajatella, että olen väärässä. Martin Luther King lausui kuuluisassa I have a dream -puheessaan myös näin: ”This is no time to engage in the luxury of cooling off”, tai vapaasti soveltaen: meillä ei ole varaa tunteita rauhoittavien suihkujen ylellisyyteen.

 

Tuula Helne
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen

Kuva: Sean Afnan on Unsplash

Ilmastonmuutos iltapalapöydässä

By | Hetken blogi | No Comments

Iltapalalla juttelemme usein koko perheen kesken kuulumisista. Silloin tällöin aiheet kiertyvät joitain reittejä ilmastonmuutokseen. Ehkä useimmiten silloin, kun haaveilemme matkoista ja mietimme niiden ilmastopäästöjä. Äitinsä maailmantuskaa ja työntekoa seuranneet lapseni nostavat itse kissan pöydälle. Kolmas- ja kuudesluokkalaiset osaavat jo esittää teräviä kysymyksiä. Onko sillä mitään merkitystä, jos me jätetään lomamatka väliin, kun kuitenkin lentomatkailu kasvaa koko ajan?

Myönnän, että olen sortunut paasaamaan tutkimustuloksista. Olen vahingossa syyllistänyt lapsiani esimerkiksi siitä, että harrastusten takia joutuu autoilemaan. Olen saanut paniikkireaktioita kauppakeskuksissa ja paheksunut ääneen kulutushysteriaa. Olen reagoinut kohtuuttoman rajusti tilanteissa, joissa ei ole tarjolla kasvisruokaa. Tunnustan siis, että olen purkanut omaa ympäristöahdistustani myös lapsiin.

Miten puhua lapsille ilmastonmuutoksesta? Open ilmasto-opas alakoululaisille listaa selkeitä ohjeita. Ensinnäkin on hyvä ottaa lapset mukaan ratkaisuihin ja toimintaan. Meidänkin lapsia on viety People’s Climate March -mielenosoituksiin, on osallistuttu Ilmastovanhempien järjestämiin tempauksiin ja tehty lumiukkoja Helsingin rautatientorilla. Ja meidän lapset ovat tykänneet mielenosoituksista, koska silloin kävellään autoteillä ja saa huutaa niin lujaa kuin haluaa.

Ymmärrän, että tieto saattaa lisätä lapsen tuskaa. Jotta toimintaan osallistuminen olisi lapsille voimaannuttavaa, pitäisi itsekin pysyä luottavaisena. Olen taiteillut sen kanssa, että osaisin piilotella omaa turhautumistani ja kärsimättömyyttäni. Miten on mahdollista, että yhä vaan marssitaan marginaalissa, vaikka globaali lämpötilan nousu on jo totta?

Ilmasto-opas neuvoo huomioimaan lapsen iän ja tiedon vastaanottamisen kyvyn. Usein neuvotaan, että pienille lapsille kannattaa kertoa ihmisten lisääntymisen salat vasta sitten, kun lapsi osaa itse kysyä. Olisiko samanlainen nyrkkisääntö hyvä ilmastoasioissa? Ei ehkä. Ilmastonäkökulmaa kannattaa tuoda esiin ilman lapsen omaehtoisia kysymyksiäkin, varovasti annostellen. Lapsille voi kertoa ilmastonmuutoksesta niin että näyttää, miten ympäristöasiat liittyvät arkipäiväisiin valintoihin. Samalla lapset oppivat ajattelemaan vaikkapa suihkussa käyntiä tai junamatkustamista ilmaston näkökulmasta.

Mutta miten löytää tasapaino? Viime keväänä olimme koko perhe Jordaniassa yhdistetyllä työ- ja lomamatkalla. Lomailun pitäisi olla perhe-elämän parasta aikaa, mutta Jordanian kaltaisessa maassa se oli vaikeaa. Miten iloita lasten kanssa uima-altaista samalla, kun itse murehtii hupenevia vesivarantoja? Miten kestää kuolevat korallit ja kertakäyttökulttuurin leviäminen? Näitä ristiriitaisia ajatuksia purin ääneen niin kauan, kunnes vanhempi lapseni pyysi lopettamaan. Hän tuli surulliseksi jatkuvasta ilmastonmuutoksen ajattelemisesta. Otin opikseni. Yritin olla murehtimatta ja heittäytyä hetkeen.

Ilmasto-oppaassa todetaan, että ilmastonmuutoksen kaltainen iso haaste voi ahdistaa lapsia. Sen yritän muistaa. Uhkakuvien vastapainoksi aikuisten pitäisi pystyä pitämään yllä positiivista toivon ilmapiiriä. Tänä syksynä kolmasluokkalaiseni totesi iltapalalla jotain, minkä jälkeen oli kuitenkin vaikea pysytellä positiivisena: ”Äiti, mä toivoisin, että en olisi syntynyt ilmastonmuutoksen aikaan.” Kyyneleitä pidätellen sain vain vastattua: ”Niin kultaseni, niin minäkin”.

(Teksti on julkaistu lasteni luvalla.)

 

Tuuli Hirvilammi
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen.