Hetken blogi

Muutoksia elämänvyöhykkeellä – uskallammeko katsoa?

22.11.2017

Tähtitieteen seuraaminen on minulla verissä kodin perintönä. Joskus on melkein helpottavaa kutistaa ihmisen näennäinen herruus ja etäännyttää itsensä katsomaan ihmistoimintaa maapallolla koko universumin mittakaavassa. Olen pitkään ollut kiinnostunut ilmastotutkija James Hansenin tekemisistä, sillä hän on tutkinut myös Venusta ja sen planeettaekosysteemien muutosta ja syitä.

Ihmismielen on haastavaa käsitellä asioita, jotka ovat etäällä tulevaisuudessa. Siksi on hyvä, että meitä herätellään ekosysteemeissämme tapahtuviin muutoksiin. Tutkimusten mukaan globaalien päästöjen kääntämisen lasku-uralle tulisi tapahtua vuoteen 2020 mennessä. Sen jälkeen ilmastonmuutosta on enää vaikea pysäyttää turvalliselle tasolle ja planeettamme alkaa muuttua asuinkelvottomaksi. Stephen Hawking arvioi nykymenolla näin tapahtuvan vuoteen 2600 mennessä.

Planeettatutkimuksen näyttö kokonaisten planeettaekosysteemien muutoksista on järisyttävää seurattavaa. Paitsi Hansenin tutkimuksia olen seurannut hyvin läheltä veljeni Harry Rabbin Mars-planeetan potentiaalisen elämän visuaalista tutkimusta. Yhä enemmän tietoa on siitä, että Marsissa on ollut sekä mahdollisuudet elämälle että vähintäänkin alkeellista elämää ja että siellä on mahdollisesti myös nykyisin jonkinasteista elämää.

Uskallammeko katsoa miltä näyttää planeetta, jonka olosuhteet ovat muuttuneet suuresti ja joka kantaa enää vain alkeellista elämää? Odottaako tuo kohtalo myös meitä? Alkaa näyttää siltä, että naapurimme Mars on käynyt läpi mittavan ilmasto-olosuhteiden muutoksen.

Elämä on sitkeää. On perusteita uskoa, että elämää on jossain muodossa myös jälkeemme. On havaittu, että mikrobitasoinen elämä pärjää hyvin äärimmäisissä olosuhteissa sekä maapallolla että ulkoavaruudessa. Lohduttavaa? Panu Pihkalan kirjasta ”Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo” opin, että on muitakin kuin minä, jotka saavat lohtua ajatuksesta, että edes mikrobitasoinen elämä voisi säilyä planeetalla jälkeemme.

Haluammeko siis hurrata? Minä en sosiaalialan ammattilaisena lievästä huojennuksesta huolimatta tunne järin suurta riemua. Tiedän työnikin puolesta, mitä inhimillinen kärsimys on. On selvää, että tällaisten suurten muutosten vaiheessa ihmiset ja eläimet tulevat kohtaamaan suurta hätää ja kärsimystä. Aiommeko hyväksyä ja sallia sen? Näin teemme niin kauan, kuin emme ota ilmastokriisiä vakavasti ja ala toimia sen mukaisesti.

Elämä on paljon ihmeellisempää kuin olemme ymmärtäneetkään. Ehkä sukupolvemme saa mahdollisuuden ällistellä sitä, mitä elämä oikeastaan lopulta on. On oletettavaa, että joudumme hyvin pian tarkastelemaan perusteellisesti maailmankuvaamme ja ihmisten asemaa maailmankaikkeudessa.

Kuvat, joissa maapalloa on kuvattu avaruudesta käsin, saavat minut herkistymään. Planeettamme on vain yksinäinen kulkija äärettömässä maailmankaikkeudessa. Sen hauraasta ja ainutlaatuisesta elämästä olemme vastuussa nyt. Se mahdollisuus, että kokonainen planeetta, myös Maa-planeettamme, voi täysin muuttua elämänolosuhteitaan, ei ole science fictionia eikä paha uni vaan valitettavaa todellisuutta. Se ei ole asia, joka on etäällä meistä vaan tässä silmiemme alla, jos haluamme katsoa. Miten aiomme vaalia tätä ihanuutta, vehreyttä ja lajien runsautta, joka meillä vielä on?

Olen halunnut jo pitkään kuulla, että joku sanoisi: ”Olen pahoillani. Olen pahoillani koko ihmiskunnan puolesta”. Tätä en ole vielä kuullut kenenkään sanovan. Asiantilan mittavaa mutta lohduttavaa julkista myöntämistä, seisahtumista sekä jäljellä olevien korttien rohkeaa katsomista. Miten niillä olisi pelattava nyt?

 
Harriet Rabb
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
Kuvat: Harriet Rabb