Hetken blogi

Painajainen ja unelma

6.11.2017

Tiedättehän Matrix-elokuvan? Siinä ihmisten kokema maailma onkin virtuaalitodellisuutta; oikeassa todellisuudessa ihmiset tuottavat letkuihin kytkettyinä energiaa maailmaa hallitseville koneille. Olen viime aikoina ajatellut, että myös valkokankaan ulkopuolella eletään keinotodellisuudessa, olipa sen muotona ”reality”-ohjelmiin uppoutuminen, some-päivitysten kuplissa leijuminen, verkkokaupan verkkoon jääminen tai vain aivan tavallinen arki ruuan alkuperän piilottavissa supermarketeissa käymisineen. Tämä todellisuuspakoinen elämä ei kuitenkaan ole koneiden luomaa vaan omaa aikaansaannostamme. En osaa päättää, onko syynä lajillemme tyypillinen henkinen laiskuus vai alitajuinen yritys välttää kohtaamasta todellisuutta sellaisena kuin se tällä planeetalla niin monilta osin ilmenee – painajaisena. Luultavasti kumpikin selitys pätee.

En itsekään haluaisi nähdä puutaloidylliäni kauemmas. En välittäisi tietää koneiden jatkeiksi valjastetuista eläimistä, Meksikonlahden muovisaasteesta, hyönteiskadosta, Syyrian sodasta enkä siitä, kuinka oikeistopopulismi ja rasismi leviävät samaa tahtia ilmastonmuutoksen aiheuttamien metsäpalojen kanssa tai kuinka ison maan presidenttinä häärää luonnehäiriöinen ihminen. Niinpä pakenen mielelläni tv:n maailmaan. Katson sarjoja, jotka tapahtuvat somissa englantilaisissa pikkukylissä aikana, joka oli nykyistä viattomampi. Seuraan dokumentteja, jotka kertovat taiteen historiasta pikemmin kuin kestämättömästä ruokajärjestelmästä. Nautin elokuvista, joissa ei sodita eikä tapeta vaan keskustellaan sivistyneesti kartanomiljöössä. Katson kaikkea sellaista, joka ei tapahdu juuri nyt, tässä hetkessä. Todellisuus on minulle liikaa.

Silti se iskee, äkkiarvaamatta ja kovaa. Sitä istuu junassa matkalla kotiin, ei jaksa tehdä töitä, avaa verkkolehden, tippuu mustaan aukkoon, muistaa saastekuolemat tai kuudennen sukupuuttoaallon; juuri sen, josta on puhunut seminaarialustuksessaan, mutta koossa pysyäkseen henkistä etäisyyttä pitäen. Olisi varottava varomattomia hetkiä, joina kipu pääsee kouraisemaan vatsanpohjaa ja puristamaan sydäntä. Joku vei palan itsestäni; junan ikkunan takana jäätynyt maisema.

Sanotaan usein − ja minä sanon usein – että maailman muuttamiseksi tarvitaan positiivinen visio. Ei Martin Luther Kingkään saanut joukkoja taakseen sanomalla ”I have a nightmare” vaan lausumalla ”I have a dream”. Haastan tämän: entä jos muutos syntyy vain kohtaamalla se painajainen, jossa elämme tai joka uhkaa meitä nopeammin kuin tahdomme tietää? Onko niin, että ainoa positiivinen visio, joka meillä voi enää olla, on unelma maailmasta, joka ei olisi painajainen?

 

 
Tuula Helne
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen.