Monthly Archives

marraskuu 2017

Yltäkylläisyyden ajan hyvyys ja pahuus

By | Hetken blogi | No Comments

Elämme yltäkylläisyyden aikaa, mutta olemassaolomme tarkoitus on kateissa. Satsaamme kaikin voimin asioihin, jotka eivät anna sitä, mitä ne lupaavat. Ratkaisevinta on kokemus elämän täyteydestä. Sen voi saavuttaa havahtumalla ympäriltään löytyviin arvokkaisiin asioihin, sillä olemassaolon merkitys muodostuu suhteissa ympäröivään todellisuuteen.

Hahmottelin ratkaisuja oman elämän merkitysnäköalojen avartamiseksi pitämässäni puheenvuorossa. Tervetuloa kuuntelemaan nämä ajatukseni!

 

Kiteytettynä puheessani tarjoamani ratkaisut ovat:
– systeeminen ymmärrys, järjestelmäajattelu, eheä todellisuuden tulkinta
– sosiaalisen voima, voimaannuttavat kohtaamiset, kohtaava läsnäolo
– riittävyyden ja kohtuullisuuden pohdinta, tarpeiden ja halujen erottaminen
– kokonaisvaltaisesti vastuullisen maailmasuhteen omaksuminen

 

Arto O. Salonen
Kirjoittaja ja puhuja on Hetki ry:n jäsen
Kuva: Anton Repponen

Äänite on taltiointi Arton 29.4.2017 Helsingin yliopistolla pitämästä puheenvuorosta.

Muutoksia elämänvyöhykkeellä – uskallammeko katsoa?

By | Hetken blogi | No Comments

Tähtitieteen seuraaminen on minulla verissä kodin perintönä. Joskus on melkein helpottavaa kutistaa ihmisen näennäinen herruus ja etäännyttää itsensä katsomaan ihmistoimintaa maapallolla koko universumin mittakaavassa. Olen pitkään ollut kiinnostunut ilmastotutkija James Hansenin tekemisistä, sillä hän on tutkinut myös Venusta ja sen planeettaekosysteemien muutosta ja syitä.

Ihmismielen on haastavaa käsitellä asioita, jotka ovat etäällä tulevaisuudessa. Siksi on hyvä, että meitä herätellään ekosysteemeissämme tapahtuviin muutoksiin. Tutkimusten mukaan globaalien päästöjen kääntämisen lasku-uralle tulisi tapahtua vuoteen 2020 mennessä. Sen jälkeen ilmastonmuutosta on enää vaikea pysäyttää turvalliselle tasolle ja planeettamme alkaa muuttua asuinkelvottomaksi. Stephen Hawking arvioi nykymenolla näin tapahtuvan vuoteen 2600 mennessä.

Planeettatutkimuksen näyttö kokonaisten planeettaekosysteemien muutoksista on järisyttävää seurattavaa. Paitsi Hansenin tutkimuksia olen seurannut hyvin läheltä veljeni Harry Rabbin Mars-planeetan potentiaalisen elämän visuaalista tutkimusta. Yhä enemmän tietoa on siitä, että Marsissa on ollut sekä mahdollisuudet elämälle että vähintäänkin alkeellista elämää ja että siellä on mahdollisesti myös nykyisin jonkinasteista elämää.

Uskallammeko katsoa miltä näyttää planeetta, jonka olosuhteet ovat muuttuneet suuresti ja joka kantaa enää vain alkeellista elämää? Odottaako tuo kohtalo myös meitä? Alkaa näyttää siltä, että naapurimme Mars on käynyt läpi mittavan ilmasto-olosuhteiden muutoksen.

Elämä on sitkeää. On perusteita uskoa, että elämää on jossain muodossa myös jälkeemme. On havaittu, että mikrobitasoinen elämä pärjää hyvin äärimmäisissä olosuhteissa sekä maapallolla että ulkoavaruudessa. Lohduttavaa? Panu Pihkalan kirjasta ”Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo” opin, että on muitakin kuin minä, jotka saavat lohtua ajatuksesta, että edes mikrobitasoinen elämä voisi säilyä planeetalla jälkeemme.

Haluammeko siis hurrata? Minä en sosiaalialan ammattilaisena lievästä huojennuksesta huolimatta tunne järin suurta riemua. Tiedän työnikin puolesta, mitä inhimillinen kärsimys on. On selvää, että tällaisten suurten muutosten vaiheessa ihmiset ja eläimet tulevat kohtaamaan suurta hätää ja kärsimystä. Aiommeko hyväksyä ja sallia sen? Näin teemme niin kauan, kuin emme ota ilmastokriisiä vakavasti ja ala toimia sen mukaisesti.

Elämä on paljon ihmeellisempää kuin olemme ymmärtäneetkään. Ehkä sukupolvemme saa mahdollisuuden ällistellä sitä, mitä elämä oikeastaan lopulta on. On oletettavaa, että joudumme hyvin pian tarkastelemaan perusteellisesti maailmankuvaamme ja ihmisten asemaa maailmankaikkeudessa.

Kuvat, joissa maapalloa on kuvattu avaruudesta käsin, saavat minut herkistymään. Planeettamme on vain yksinäinen kulkija äärettömässä maailmankaikkeudessa. Sen hauraasta ja ainutlaatuisesta elämästä olemme vastuussa nyt. Se mahdollisuus, että kokonainen planeetta, myös Maa-planeettamme, voi täysin muuttua elämänolosuhteitaan, ei ole science fictionia eikä paha uni vaan valitettavaa todellisuutta. Se ei ole asia, joka on etäällä meistä vaan tässä silmiemme alla, jos haluamme katsoa. Miten aiomme vaalia tätä ihanuutta, vehreyttä ja lajien runsautta, joka meillä vielä on?

Olen halunnut jo pitkään kuulla, että joku sanoisi: ”Olen pahoillani. Olen pahoillani koko ihmiskunnan puolesta”. Tätä en ole vielä kuullut kenenkään sanovan. Asiantilan mittavaa mutta lohduttavaa julkista myöntämistä, seisahtumista sekä jäljellä olevien korttien rohkeaa katsomista. Miten niillä olisi pelattava nyt?

 
Harriet Rabb
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen
Kuvat: Harriet Rabb

Painajainen ja unelma

By | Hetken blogi | No Comments

Tiedättehän Matrix-elokuvan? Siinä ihmisten kokema maailma onkin virtuaalitodellisuutta; oikeassa todellisuudessa ihmiset tuottavat letkuihin kytkettyinä energiaa maailmaa hallitseville koneille. Olen viime aikoina ajatellut, että myös valkokankaan ulkopuolella eletään keinotodellisuudessa, olipa sen muotona ”reality”-ohjelmiin uppoutuminen, some-päivitysten kuplissa leijuminen, verkkokaupan verkkoon jääminen tai vain aivan tavallinen arki ruuan alkuperän piilottavissa supermarketeissa käymisineen. Tämä todellisuuspakoinen elämä ei kuitenkaan ole koneiden luomaa vaan omaa aikaansaannostamme. En osaa päättää, onko syynä lajillemme tyypillinen henkinen laiskuus vai alitajuinen yritys välttää kohtaamasta todellisuutta sellaisena kuin se tällä planeetalla niin monilta osin ilmenee – painajaisena. Luultavasti kumpikin selitys pätee.

En itsekään haluaisi nähdä puutaloidylliäni kauemmas. En välittäisi tietää koneiden jatkeiksi valjastetuista eläimistä, Meksikonlahden muovisaasteesta, hyönteiskadosta, Syyrian sodasta enkä siitä, kuinka oikeistopopulismi ja rasismi leviävät samaa tahtia ilmastonmuutoksen aiheuttamien metsäpalojen kanssa tai kuinka ison maan presidenttinä häärää luonnehäiriöinen ihminen. Niinpä pakenen mielelläni tv:n maailmaan. Katson sarjoja, jotka tapahtuvat somissa englantilaisissa pikkukylissä aikana, joka oli nykyistä viattomampi. Seuraan dokumentteja, jotka kertovat taiteen historiasta pikemmin kuin kestämättömästä ruokajärjestelmästä. Nautin elokuvista, joissa ei sodita eikä tapeta vaan keskustellaan sivistyneesti kartanomiljöössä. Katson kaikkea sellaista, joka ei tapahdu juuri nyt, tässä hetkessä. Todellisuus on minulle liikaa.

Silti se iskee, äkkiarvaamatta ja kovaa. Sitä istuu junassa matkalla kotiin, ei jaksa tehdä töitä, avaa verkkolehden, tippuu mustaan aukkoon, muistaa saastekuolemat tai kuudennen sukupuuttoaallon; juuri sen, josta on puhunut seminaarialustuksessaan, mutta koossa pysyäkseen henkistä etäisyyttä pitäen. Olisi varottava varomattomia hetkiä, joina kipu pääsee kouraisemaan vatsanpohjaa ja puristamaan sydäntä. Joku vei palan itsestäni; junan ikkunan takana jäätynyt maisema.

Sanotaan usein − ja minä sanon usein – että maailman muuttamiseksi tarvitaan positiivinen visio. Ei Martin Luther Kingkään saanut joukkoja taakseen sanomalla ”I have a nightmare” vaan lausumalla ”I have a dream”. Haastan tämän: entä jos muutos syntyy vain kohtaamalla se painajainen, jossa elämme tai joka uhkaa meitä nopeammin kuin tahdomme tietää? Onko niin, että ainoa positiivinen visio, joka meillä voi enää olla, on unelma maailmasta, joka ei olisi painajainen?

 

 
Tuula Helne
Kirjoittaja on Hetki ry:n jäsen.